Hei, nyt se tapahtuu: muutan. Tai siis blogini muuttaa. Väsyin viimein vuodatuksen ongelmiin. Viimeisimmät jutut on taas korjattu, mutta en jaksa jäädä odottamaan, että uusia ongelmia ilmaantuu. Kiitos yhteistyöstä, tämä lähtee nyt silti.

Eli Illuusioita päivittyy jatkossa Wordpressiin: http://kirsimaria.wordpress.com
Tervetuloa sinne kaikki! (Blogilistan suosikinkin saa päivittää. :)

Siinä mielessä vuodatusta jää ikävä, että täällä on yli puolentoista vuoden ajalta aika paljon elämääni tallessa. Siksi en hävitä tätä vanhaa blogia minnekään, ja käyn kyllä lukemassa juttujen kommentit jos niitä tulee ja vastaamassa niihin. Erityisesti kirjapäiväkirjan jääminen tänne harmittaa. Mutta uusia seikkailuja kohti! Pidän Wordpressista nyt jo enemmän, vaikka olen sen kanssa ihan alussa.

Kiitos (ja anteeksi)!

Tänään sataa ilmeisesti koko päivän. On perjantai, jolloin viikonloppu siis on jo melkein käden ulottuvilla ja kaikki kärvistelevät töissä toivoen, että kello olisi jo tarpeeksi, että voisi lähteä. Hitaasti se silti liikkuu. (Paitsi minun kelloni, joka suorastaan lentää aina silloin, kun teen jotain turhaa joka ei liity töihin, kuten bloggaan tai luen muiden blogeja...)

Pitkin talvea olen piristänyt omia päiviäni Potter Puppet Pals -videoiden parissa monet kerrat. Tämä on ehdoton suosikkini: The Mysterious Ticking Noise. Toivottavasti ilahduttaa, sillä kuitenkin me kaikki olemme samassa liemessä, loppujen lopuksi: "Singing our song all day long at Hogwarts..."

En tiedä onko tämä hauska muiden kuin sellaisten mielestä, jotka ovat lukeneet edes jonkun kirjoista.

Ja jää muuten päälle: "Snape, Snape, Se-ve-rus Snape..."

Orava

Oravan ruokalistalle kuuluu kuusen ja männyn käpyjä, sekä sieniä, kukkia ja marjoja. Orava syö tunnissa noin 24 männyn käpyä. Tupsukorvilla on tapana jemmata ravintoa joko maahan tai puiden oksille. Alkukesällä oravalla on hieman ongelmia ruokavaliossaan, sillä kävyt ovat jo pudottaneet siemenensä.

Oravan pallomainen pesä on läpimitaltaan 25 - 40 senttimetriä, ja pesän sisälämpötila pysyy 15 - 20 asteen tuntumassa talvellakin, sillä orava sulkee pesän oviaukon sisään mennessään. Rakentamisessa on usein hyödynnetty ihmisiltä pihistettyä vuorivillaa.

Vihastuessaan vilkasliikkeinen orava huiskii äkäisesti hännällään ja esittää äänekkäitä vastalauseita. Orava viihtyy parhaiten yksin, ja naaraat ajavat muut naaraat pois reviiriltään. Toisaalta kurrepariskunta voi viettää talvella yhteisiä öitä samassa pesässä. Oravien elinalue on tavallisesti muutamia hehtaareja.

HS:ssa on mainio testi päivän piristykseksi. Erityisesti pidin viimeisestä kysymyksestä, jossa piti valita, miten sanotaan. Hiukan pohdin Pursk purskin, Tuh tuhin ja Läisk läiskin välillä, joskin myös Murr ja Krää! tuntuivat omilta. Perinteinen ja moneen tilanteeseen sopiva Kukkuu! on kuitenkin ehkä minun sanontani.

Mutta siis, orava ollaan. Kiva. Sisko inhoaa oravia.

Kun googlaa norjalaisen kirjailijan Linn Ullmannin, tulee nopeasti selväksi, että hän on ruotsalaisen näyttelijättären Liv Ullmannin ja ohjaaja Ingmar Bergmanin tytär. Mahtaakohan häntä kuinka paljon kaivella se, että joka paikassa otetaan ensimmäisenä esiin kuuluisat vanhemmat? WSOY on onneksi vähän viksumpi, eikä kirjailijaesittelyssään mainitse sukulaisia lainkaan. Hyvähyvä! Ei niitä aina tarvitse ottaa joka paikkaan riesaksi, vaikka Turun Sanomien arvostelussa pohditaankin, kuinka paljon Ullmannin esikoisromaanin saamasta huomiosta mahtaa johtua kuuluisista sukujuurista. Hyvälle kirjailijalle kuuluisat vanhemmat voivat olla myös ikävä taakka.

Ennen unta (For du sovner 1998, suom. 1999) on Linn Ullmannin esikoisromaani. Se on hieno kirja rakkaudesta, rakkauksien tavoittelusta ja unelmista. Kirja kertoo Karin Blomista ja hänen perheestään kulkien välillä 1930-luvun siirtolais-isoisän tarinasta Karinin ja hänen siskonsa Julien elämään. Jollain tapaa Ennen unta on myös perhe- tai sukuromaani, sillä Karin tekee kirjassa tiliä useammankin sukupolven rakkauksien illuusioista.

Kaikkein eniten minuun koski Julien kulissimaisen onnellisen ja täydellisen onnettoman avioliiton kuvaus. Se heijastuu kirjassa paljon avioparin pienen Sander-pojan kautta, ja perheen rikkinäisyyden vaikutusta lapseen kuvataan hyvin. Julien elämän valintojen rinnalla Karin näyttäytyy kirjassa korostuneen toisenlaisena. Hän keräilee miehiä, viettelee kenet vain haluaa, aivan kenet tahansa. Karinkaan ei nyt varsin täyspäiseltä tai ainakaan ehjältä vaikuta.

Kirja kulkee unen ja valveen rajamailla, siellä missä muutoin realistiset tapahtumat voivat äkkiä muuttua fantasianomaisiksi. Nämä kohdat sopivat kirjaan niin, etten huomannut edes ihmetellä niitä. Se kertoo siitä, miten hienosti Linn Ullmann käyttää kieltä. Hieno kirjailija. En ole lukenut häneltä muuta, mutta tämän kirjan jälkeen en ainakaan estele. Ennen unta ei ehkä ole kaikkein tyhjäpäisintä luettavaa (vrt. esim. Hilja Valtonen), mutta sen sijaan taitavaa, hienoa nykykirjallisuutta naapurimaasta.



Kansikuva on myös kaunis. Sen vuoksi tartuin tähän kirjastossa, sillä en etsinyt Ullmannia erityisesti. Se vain tuli vastaan.

Aamupäivä on ollut ihan kamala. Heinäkuun alussa luulin vielä selättäneeni SPSS:n, mutta toisin kävi. Se ohjelmanhyväkäs on kehittänyt jotain uusia systeemejä arkistomatkani aikana, enkä onnistu saamaan siitä ulos mitään sellaista mitä haluaisin. En ymmärrä sen kieltä! Eikä oppaasta ole paljoakaan apua, kun en ymmärrä sitäkään... Masentavaa.

Piristääkseni itseäni selailin kansalaisopiston ensi talven ohjelmaa. Olin ajatellut, että jokin kurssi siellä iltaisin voisi tehdä minulle hyvää. Olisi ainakin työn ulkopuolella tekemistä. Oikein innostuin erilaisista kielikursseista, käden taitoja en ole vielä kovin syvällisesti ehtinyt selatakaan. Jokin sellainenkin olisi hauska, vaiks jotain täysin turhaa helmiaskartelua tai jotain, ihan mitä vaan missä ei tarvitse käyttää päätä vaan saa tehdä käsillään jotain konkreettista. Vähän kalliitahan nuo kurssit ovat, mutta jos sellaisen avulla saan lisää väriä elämääni, niin antaa olla.

Olen huono kieltenopiskelija, joten pelkään ettei ahkeruusinto riitä paria ekaa oppituntia pidemmälle. Siksi kallis hintakin on vain hyödyksi: kun kurssista kerran on maksanut melko paljon, niin eiköhän tee mieli istuakin. Mutta ehdottomasti vain yksi kieli, sillä en ole niissä niin hyvä, että uskaltaisin ottaa kahta yhtäaikaa. Siksi valinnanvaikeus on aikamoinen!

Kaikkein järkevintä olisi mennä kertaamaan saksaa. Olen puhunut tutuille siitä, kuinka hyödyllistä se olisi. Mutku... Nyt olisi tarjolla myös mielenkiintoisempia kieliä. Kreikan alkeiskurssi kolahtaisi siihen osaa minussa, joka haaveilee siellä asumisesta. Viron alkeiskurssi on monien vuosien haave, yksi niitä "sitten joskus" -toteutettavia suunnitelmia. Ja viittomakieli samaten, tosin tämä on pyörinyt mielessä vain pari vuotta, viro paljon sitä kauemmin.

Jos olen järkevä, menen lukemaan saksaa. Tosin saksaa ja viittomakieltä voin opiskella kielikeskuksessakin, joten ehkä se tämän talven juttu kuitenkin on kreikka tai viro. Mutta kumpi? Ideoita?

Teen plus-miinus-listan kursseista kunhan ehdin, nyt kuitenkin pitäisi palata rakkaan SPSS:n pariin. Tai ehkä suljen sen ohjelman ja alan lähestyä työongelmiani toista kautta. Selvitys on kuitenkin tehtävä, tämä valitus ei auta yhtään. Kunpa osaisin! Kunpa onnistuisin!

Hilja Valtonen saa aina hyvälle tuulelle. En ole lukenut "painosten kuningattaren" kirjoista kuin klassikot Nuoren opettajattaren varaventtiili ja Vaimoke (jonka myös kuuntelin viime kesänä), mutta nyt on taas sellainen olo, että niitä pitäisi lukea enemmän. Näitä kirjoja ei ainakaan liiasta vaikeudesta tai raskaudesta voi syyttää, joten ne sopisivat hyvin työn vastapainoksi. Valtonenhan kirjoitti nimenomaan romanttisia komedioita älykkäästi ja tyylillä.

Löysin antikvariaatin euron korista Valtosen omaelämäkerran Oma kehu. Muistelmia menneiltä vuosilta (1973). Varsin tarkka omaelämäkerta tämä ei ole, vaan sisältää pätkiä sieltä täältä Valtosen elämää, edeten lapsuudesta opiskeluaikoihin ja sitä kautta avioliittoon ja opettajaperheen arkeen. Sekä Hilja Valtonen että miehensä Kosti Valtonenhan olivat kansakoulunopettajia, samoin kuin Valtosen isä.

Oma kehu koostuu pienistä tarinoista, ikään kuin lastuista Valtosen elämää. Niiden väliin on kirjoitettu vähän kömpelöt aasinsillat, joissa Valtonen juttelee lastenlastensa kanssa. Taustatarinana nimittäin on, että Valtonen kertoo näitä juttuja omasta elämästään kahdelle pikkutytölle, jotka haluavat kuulla mummin kertovan. Heidän kauttaa Valtonen pääsee vertailemaan nykyajan (siis 1970-luvun) erilaisuutta hänen nuoruuteensa.

Näitä välispiikkejä lukuunottamatta Oma kehu on hauska kirja. Sen luettuani ymmärrän Valtosen kirjoja hiukan paremmin ja tiedän hänestä enemmän. Lastut on kirjoitettu kirjailijattaren tunnistettavalla, kevyellä ja hauskalla tyylillä, joten lukiessa on koko ajan pieni hymynkare kasvoilla. Toki Valtonen on tässä kirjassa tehnyt valintoja, mistä kertoo, joten kirjan sisältö ei mene ikäviin asioihin. Hauskaa luettavaa siis, nopeasti ja hyväntuulisesti.

Ah ja voih, näin sitä rentoudutaan! Saaristoristeily kolmen ystävättären kanssa, siis aurinkoinen päivä laivassa kera matkaa sisäpiirialennuksillaan sponsoroineen Annun, Prinsessan ja Tildan. Ruokaa, shoppailua, aurinkokantta, lisää aurinkokantta ja vielä vähän aurinkoa, vähän juomaakin ja taas lisää ruokaa. Ja koko ajan hyvä olo - en vain voi olla hymyilemättä kun ajattelen päiväämme.


Luulen, etten joutunut pingottamaan yhtään hetkeä, sain olla koko ajan ihan oma itseni, olematta hetkeäkään epävarma omasta paikastani. Näiden nuorten naisten kanssa ei tarvitse nostalgisoida mennyttä, vaan ystävyys on aidosti totta juuri tässä päivässä. Ihanaa, että jotkut asiat ovat pysyneet näin hyvinä ja parantuneetkin, vaikka olenkin ollut poissa Turusta jo pian kaksi vuotta.

Valitettavasti olin huolimaton kameran käsittelijä, sillä otin vain tylsiä merikuvia enkä jaksanut nousta tuolistani sievien saaristolaisluotojen kohdalla... Muut kuvat ovatkin ihmisistä, enkä minä niitä tietenkään tänne laita.

Perjantaina olin vähän väsy, mutta viivähdin silti Turussa päivän. Tapasin ystävää, joka on ollut Saksassa vaihdossa ja lähtee uudelleen maailmalle - ja minä typerys käytin vähäistä tapaamisaikaamme itkeskelyyn. Jos luet tätä, niin kiitos. Kirjoittelen Sveitsiin.

Muitakin ystäviä tapasin. Sellaista se on Turussa, aurinkoista ja hyväntuulista. Silti maltoin tuskin odottaa, että pääsin junaan ja kotiin. Junassa tosin jouduin kuuntelemaan tuoreiden inttijätkien kovaäänistä tarinointia kokemuksistaan selkäni takana, edessä ja sivuilla. Kävi ilmi, että he olivat syntyneet vuonna 1989. Mistä lähtien lapsia on pakotettu Suomessakin armeijaan? Luulin, että sen ikäiset ovat yläasteella. Eli: miten aika voi kulua näin nopeasti... :) Kun en itse aina muista vanhentuneeni myös.

Koti-ikävä vaivasi tosiaan aika pahana jo. Kaksi viikkoa matkalaukkuelämää oli aika raskasta. Tuntui ihanalta mennä omaan sänkyyn, jossa selkä ei kipeydy, ottaa hammasharja paikaltaan vessakaapista toilettilaukun sijaan ja tervehtiä tuttuja, omia esineitä, joiden paikat ja merkitykset tiedän.

Jyväskylä on tänä viikonloppuna rallikaupunki, mikä antaa hyvän syyn pysytellä kotona. Keskusta oli jo eilen illalla täynnä autoja ja ihmisiä ja ruuhkaa ja melua. Kaikkea sitä mitä en juuri nyt halua. Olen vähän väsy. Luulen, etten tee tänään töitä, vaikka vähän pitäisi. Kaipaan jotain yksinkertaisen, hiljaisen hyvää yksinoloa, joten luulen että käyn vähän hoitamassa asioita ja samalla ulkoilemassa, teen ruokaa ja syön, pesen pyykkiä (suosikki kotityöni!) ja katson jotain omaa kivaa hemmottelua. Se on jokin Jane Austen -leffa, tai sitten matkaan Stars Hollow'iin, sinnekin on ikävä.

Ja samalla lähetän tänään paljon kannustustsemppiä ja onnentoivotuksia Lappeenrantaan, jossa sisko kaasoilee.