Tältäkö tuntuu olla oikea tutkija? Olen lopettelemassa toista päivääni Museoviraston Keruuarkistossa. Olen täällä selaamassa valtavan kokoista aineistoa naisten sotakokemuksia. Yritän seuloa joukosta ne palkkatyötä eli omaa tutkimustani koskevat. Olen nyt ollut täällä kaksi päivää, enkä ole ehtinyt käydä läpi kuin muutaman pisaran tästä materiaalisammiosta. Minulla on vielä huominen aikaa, sitten pitää taas palata Jyväskylään. Takaisin tänne on tultava, kun vain löydän jostain aikaa. Matka on sen verran pitkä (ja kallis) ettei yhden tai kahden päivän takia kannata tulla.

Luen naisten sotakokemuksia, ja yhä vain ne koskettavat. Sanon yhä vain siksi, että luulin päässeeni jo yli tästä sotajuttujen liikuttavuudesta gradua tehdessä. Mutta ei, vieläkin jaksan ihmetellä näiden naisten voimaa. Ei tee enää mieli valittaa särkevästä selästä tai epäergonomisesta tuolista, sillä kuitenkin teen töitä täällä nyt vain seitsemän tuntia päivässä, eikä minua tämän jälkeen odota kylmä talo, laiha vesivelli, jonottaminen tyhjään kauppaan kenkärisojen tai jauhojen toivossa, sairas omainen, lapset, lottatyöt, lypsettävät lehmät tai hoidettavat siat. Kukaan läheisistäni ei ole jatkuvassa hengenvaarassa, ei edes hän jota ajattelen vaaleanpunaisin ajatuksin nykyään. Sen sijaan vietän illat laatuaikaa siskon ja ystävien kanssa, haen kohta uuden kirjan kirjakaupasta ja kuljen vapaasti ihan minne mieli tekee pitkin Helsingin katuja, joita ei kukaan pommita. Eilen vierailin rakkaan ystävän luona, ja siinä takan ääressä vietetyt hauskat hetket (poltimme Ikean huonekaluja – mikä mahtava protesti!) olivat kyllä melkoista lepoa. Minun elämässäni on niin paljon niin kovin hyvin, en edes pysty luettelemaan.

Yksi elämäni valopilkuista on tämä blogi, joka tosin on viime aikoina muuttunut lähinnä vain arjen päiväkirjaksi, kun en ole ehtinyt lukea yhtään kirjaa loppuun. Siitä huolimatta joku ilmeisesti jaksaa tätä lukea, ja vieläpä joku Morren kaltainen fiksu ja analyyttinen ihminen haluaa lähettää kehuja haasteen muodossa. Kiitos Morre!