Ystäväni kanssa olemme perustaneet Liikkeen, kuin 1800-luvun tehtaantytöt ikään. He vaativat aikanaan 10 tunnin työpäivää 12 tunnin sijaan; me vaadimme toisenlaista rajoitusta työpäivän pituuteen.

 

Yhdeksän Tunnin Liikkeemme perusajatus on, että kaltaistemme naisten on kyettävä luomaan ura akateemisessa maailmassa (tai muuallakin) ilman, että työpäivä venyy säännöllisesti yli yhdeksän tunnin. Se yhdeksän tuntia sisältää sitten ruokatunninkin. Haluan, että minulla on aikaa muuhunkin kuin työntekoon huolimatta siitä, että nukun kahdeksan tunnin yöunet.


Tiedätte varmaan mitä tarkoitan? En ole ollut kovin vaativissa työpaikoissa, joten minun on ehkä helppo puhua. Akateeminen maailma on vaativa, mutta tutkijan työssä aikataulut määrää tutkija itse. Minulla on siis helpompaa kuin tehtävissä, joissa pomo huohottaa suorituspainetta niskaan.

Niin kuin oman sukupolveni naisissa kaikilla aloilla, myös yliopistolla näkee liikaa suorittajia. Niitä, jotka istuvat työhuoneessaan kellon ympäri, osallistuvat jokaiseen työryhmään ja seminaariin, koska mitään ei voi jättää väliin, viilaavaat yöt läpeensä jokaista seminaaripaperiaan eivätkä koskaan, koskaan ole tyytyväisiä tulokseensa. Samalla he usein tarkkailevat hysteerisesti langanlaihaa ruumistaan ja piiskaavat itseään vielä suurempiin suorituksiin vielä vähemmällä ravinnolla. Valitettavan usein tähän alkaa jossain vaiheessa liittyä itsensä vertaaminen muihin ja verinen kamppailu jokaisesta paikasta, apurahasta tai jopa kahvileivästä.

 

Minä en halua olla sellainen. Haluan jaksaa nauraa keskellä päivää. Haluan nauttia tekemästäni tutkimuksesta enkä nääntyä sen alle. Haluan tehdä myös muuta kuin tätä, sillä tutkimustyö ei ole koko elämäni, eikä kaukana etäisesti häämöttävä tohtorinhattu ole maailman tärkein asia, vaikka se usein siltä tuntuukin. Haluan, että minulla on ystävieni kanssa muutakin puhumista kuin väitöskirja.

Olen jossain määrin kunnianhimoinen, ja urani merkitsee minulle paljon. Haluan saavuttaa jotain tekemälläni työllä tulevaisuudessa, mutta haluan silti elää hyvää elämää myös juuri nyt. Minua huolestuttavat ihmiset, jotka asettavat tähtäimen jonnekin tulevaan ja keskittyvät niin kovasti siihen, että tämä päivä muuttuu raskaaksi. Onhan minullakin tapana tehdä kärpäsistä härkäsiä ja hermoilla tutkimusjuttujeni suhteen, mutta en halua että se alkaa hallita elämääni.

 

Yhdeksän tuntia päivässä on pakko riittää kohtalaisen uran luomiseen. Ei voi olla mahdollista, että saavuttaakseen akateemisen uran, naisen (tai miehen?) pitäisi työskennellä 12 tuntia päivässä. En halua uskoa siihen. En suostu uskomaan siihen.

Ihan aina ei ole helppoa muistaa Yhdeksän Tunnin Liikkeen ajatusta hyvästä elämänlaadusta ja kohtuudesta työstressin suhteen. Mutta uskon, että sen muistamalla myös tulokset ovat parempia, sillä levännyt ja rentoutunut mieli osaa ottaa paremmin vastaan monenlaiset myrskyt laitoksen vesilasissa.

Ja minähän siis kirjoitan tätä työhuoneella kello on puoli seitsemän illalla. Olen ollut yliopistolla tänään kymmenen tuntia. Lähden pian kotiin, enkä varmasti raahaa kannettavaani mukaan – eivätköhän illalla tulleet sähköpostit jaksa odottaa huomisaamuunkin.