Ee kehui kovasti, mutta silti Sanna Ravin Ansariin tarttuminen kesti minulta näin kauan. Liian kauan, sanoisin, sillä kirja oli ehdottomasti monta kertaa lukemisen väärti.

Ansari kertoo postivirkailija Antero Kivekkäästä, joka värvätään mielialatarkkailun paikallisasiamieheksi jatkosodan aikana. Kivekäs on sairas, eikä siksi kelpaa rintamalle, joten hän käy taistelua Suomen puolesta kotirintamalta käsin. Hän on kiihkeän oikeistolainen, äärimmäisyyteen asti. Varsinkin aluksi inhosin koko päähenkilöä niin, että teki mieli jättää kirjan lukeminen kesken. Miksi lukea jotain, josta tulee pahalle tuulelle?

Kunnanvaltuuston sihteeri, äitini hyväntekeväisyysjärjestön pelastama punaorpo, vaati pastorin myötätuella, että seppele käytäisiin laskemassa myös punaisten haudalle juhlan pitää olla kaikkia kansalaisluokkia koskettava kansalaisjuhla.
     Kysyin, elähdyttääkö se yhteishenkeä, että muistellaan itseäisyyden syntykipuja sellainen tuo vain pahan mielen mukanan olleille; ja millaisen viestin punarosvojen kukittaminen antaisi niille sotilas- ja partiopojille, jotka ovat koko syksyn harjoitelleet kunniavartiota varten.

Tuo kiittämätön yhteiskunnallinen kiipijä luuli olevansa vahvoilla seurakunnan tuen takia, joten vasta neljännessä, pitkälle iltayöhön venyneessä kokouksessa saatiin päätös kirjatuksi äänten mennessä tasan 3-3 ratkaisi puheenjohtajan ääni, että seppele lasketaan ainoastaan sankarihaudalle.
     Olin asettanut kaiken arvovaltani koetukselle. Olin ilmoittanut irtisanoutuvani toimikunnasta jos haluatte jäädä ilman lottakuoron esitystä, ilman kihlatultani tilattua isänmaallista seppelettä, ilman historiallista juhlaesitelmääni, niin siitä vaan mikäli minut aiotaan pakottaa paljastamaan pääni punikkihaudalla.

Mutta lukeminen kannatti, kunhan lakkasin ottamasta päähenkilön epämiellyttävyyden niin henkilökohtaisesti. :) Päähenkilön idealistisuuden esittäminen näin jyrkkänä on osa kirjan viestiä. Ansari on toisaalta ironinen kuvaus menneestä aikakaudesta ja ideologiasta, toisaalta kuvaus siitä, mihin äärimmäinen idealistisuus voi johtaa. Pikkutarkka, perfektionistinen ja saituudestaankin sairas Kivekäs turhautuu kirkonkylän asukkaisiin. Mielialatiedustelujen tulokset eivät ole täynnä voitontahtoa ja innostusta, uhrimieltä ja Suur-Suomea, vaan ihmiset elävät arkeaan: toivovat poikiaan ja aviomiehiään kotiin, valittavat ruoan vähyyttä ja syyttelevät toisiaan niin salakaupasta kuin muistakin asioista. Ihmiset ovat kertakaikkisen inhimillisiä sota-aikanakin, eikä Kivekäs voi kestää sitä. Lopulta hän väärentää mielialaraportteja, ettei Suomen sodanjohto vain muuttaisi suunnitelmiaan kansakunnan heikon aineksen äänen perusteella. Sodan päättyessä Kivekäs pitää itseään yhtä syyllisenä sotaan, kuin sotasyyllisenä tuomittuja poliitikkojakin.

Jo pelkästään Sanna Ravin aiheenvalinta on mielenkiintoinen. Osoittamalla hullun ääriajattelun tekevän ihmisestä lopulta mielisairaan hän voi osallistua keskusteluun meidän aikamme ääri-ilmiöistä. Kirjan suurin vahvuus on kuitenkin sen kielessä. Ravi on kirjoittanut esikoistaan pitkään ja hartaasti, antanut itselleen aikaa miettiä jokaisen lauseen tarkkaan. Ja sen huomaa. Ansarin kieli on pitkälle mietittyä, valmiin oloista. Jäykällä ilmaisulla rakennetaan Kivekkään henkilökuvaa (teksti on siis päähenkilön minä-muotoinen, kirjurille saneltu raportti menneistä sotavuosista). Erityinen rikkaus ovat kursiivilla tekstin väliin pujotetut dialoginpätkät ja ajatukset, ne tekevät kirjan rytmistä erityislaatuisen. HS:n arvostelussa tätä tekniikkaa sanottiin bahtinilaiseksi polyfoniseksi romaaniksi - minä en kirjallisuuden teorioista tiedä.

Myös esimerkiksi Kiiltomato.netissä on hyvä artikkeli Ansarista.