Hermostuttaa. Heti jos vain pysähdyn ja annan itselleni mahdollisuuden ajatella huomista, alkaa vatsanpohjassa kutista. Eikä millään erityisen hyvällä tavalla.

Kuitenkin kyse on vain oman laitoksen seminaarista. En tajua, miten tämä nyt näin isosti jänskättää. Seuraavat kaksi päivää olemme kaikki laitoksen tohtorikoulutettavat ja henkilökunta Keurusselällä pitämässä työryhmiä ja keskustelemassa kunkin jatko-opiskelijan etukäteen luettavaksi lähettämästä seminaaripaperista. Ei sen kummempaa, tavallista seminaarityöskentelyä ja vielä monien tuttujen kanssa. Mutta kun silti jänskättää.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun tuotostani käsitellään meidän laitoksen missään seminaarissa. Uudet tohtorikoulutettavat (kuten minä) ovat lähettäneet seminaariin tutkimussuunnitelmansa. Meidän työryhmämme kommentaattoreista kaksi on ohjaajiani, ja heistä toinen lukee nyt ensimmäistä kertaa mitään minun kirjoittamaani (ja on jo aikoja sitten silti lupautunut ohjaajaksi, ihme kyllä). Pelkään ihan kauheasti tuottaneeni ja tuottavani pettymyksen. Hän ehdotti minulle jatko-opintoja viime keväänä kuultuaan graduarvosanastani, mutta en minä mikään ihmelapsi ole, keskiverto-opiskelija vain. Haluaisin olla hyvä, analyyttinen ja älykäs, mutta lopulta olen taidoissani aika rajallinen.

Etukäteiskeskustelujen perusteella tiedän jo, että työryhmässämme tullaan luultavasti puhumaan aika paljon etnologian ja historian erilaisista metodeista ja tutkimusnäkökulmasta, joista siis minullakin pitäisi olla jotain järkevää sanottavaa. En halua istua kahta päivää tuppisuuna, se ei sovi minun luonteeseeni ja lisäksi haluan tietenkin antaa itsestäni fiksun kuvan (pelastaa sen minkä tutkimussuunnitelmani kömpelyydessä menetän). Siksi olen lukenut työryhmämme papereita tänään ja yrittänyt keksiä jotain argumentteja toistaiseksi aika huonoin tuloksin.

Jos mahdollista, niin enemmän kuin oman paperin käsittely minua jännittää opponointi. En ole ikinä ollut siinä järisyttävän hyvä, ja on sentään toista opponoida jatko-opiskelijoiden seminaarissa kuin aikanaan proseminaarissa. Toki minäkin olen oppinut paljon niiden aikojen jälkeen, mutta silti olen aika huono keksimään sanottavaa muiden kirjoituksista.

Kun hetkeksi unohdan jännittää, alkaa koko seminaari naurattaa. Tammikuun alkupuolelta asti tämä on ollut puheenaihe nro 1 tohtorikoulutettavien kesken. ”Aiotko osallistua Keurusselkään? Joko lähetit Keurusselkäpaperin? Millaisen paperin lähetit Keurusselkään? Oletko jo lukenut muiden Keurusselkäpapereita? Ketä sinun ryhmässä on Keurusselässä?” Voin kuvitella, että seminaarin jälkeen menee vielä ainakin viikko, ennen kuin kaikki väliaikakeskustelut ja illanvieton juorut on puitu loppuun. Keurusselän seminaari on alkuvuoden Tapaus meidän laitoksella.

Hyvä juttu tämä on. Minusta on kiva tutustua uusiin ihmisiin laitokseltamme, josta tiedän vain koko joukon nimiä ilman kasvoja. Totta kai on aivan loistavaa saada monipuolista palautetta omasta tutkimussuunnitelmasta, eihän se ilman palautetta mene ikinä eteenpäin. On ihan mukavaa viettää aikaa tuossa porukassa, siellä kun on paljon kivoja ihmisiä. Toivottavasti laitoksen sisäiset ristiriidat eivät repeä esiin, sillä avoimia riitoja pelästyn kyllä, vähän arka kun olen uudessa tilanteessa.

Tämän illan käytän henkiseen valmistautumiseen ja sydämen vahvistamiseen. Paistan lettuja, silmäilen samalla paperit vielä kerran läpi ja pakkaan ne sopivaan kansioon siististi mukaan. Pakkaan laukut (uimakamat mukaan, sillä ohjelmaan on varattu vähän uintiaikaakin) ja lakkaan varpaankynnet. Silitän ehkä vähän pyykkiä. Jos ehdin, katson jakson tai pari vanhoja Gilmoren tyttöjä – Lorelai on suuri esikuvani, joten hän takaraivossa pärjään huomenna ja ylihuomenna loistavasti.

Yritän muistaa olla reipas, vaikka kauhistuttaisikin. Tarvitaan vain olla oma itsensä ja seisoa sanojensa takana. Tarvitaan vain iso ämpärillinen itseluottamusta.