Blogiin kannattaisi kirjoittaa vain tyynenä ja hillittynä, niin välttyisi ylilyönneiltä postauksissa. Mutta koska tämä on väyläni purkaa tunnelmia, en välitä siitä. "Jatko-opiskelijan arkea ja ahdistusta" olen ilmoittanut tuossa oikealla kirjoittavani, joten täältä pesee nyt tällä kertaa sitä jälkimmäistä. Olen kadottanut tähteni taas kerran. Seminaari oli aika rankka. Oman paperini käsittely meni ihan hyvin, ei siinä mitään. Ohjaajat ja muut suhteuttivat kommenttinsa juuri oikein siihen nähden, että olen vasta-alkaja ja tutkimukseni on aivan levällään vielä. Tässä vaiheessa kuuluukin saada paljon uusia ideoita ja huomata uusia näkökulmia ja aineistoja. Huolimatta erittäin pahasta jännityksestä (heräsin mm. yöllä uneen, jossa puolustin työni otsikkoa työryhmälle) se meni kohtalaisesti – ja ikävät osiot eivät taatusti johtuneet ohjaajista tai muista seminaarilaisista, he olivat tosi rakentavia ja keskustelivat hyvin.
Ongelma vain olin minä itse. Suurimman osan seminaarista tunsin olevani pihalla kuin lumiukko. En osannut osallistua keskusteluun, kun en pysynyt siinä kärryillä. Niin vaikea kuin minut tuntevien voi olla se uskoa, olin työryhmässämme aikamoinen tuppisuu. Minua ahdistaa jokaisen tutkijaseminaarin jälkeen ihan samalla tavalla, mutta tämä oli vain kymmenen kertaa pahempi ja raskaampi tilanne. Ja oman paperini käsittely: miten voin vastata sitä koskeviin kysymyksiin, jos en ymmärrä kysymyksiäkään? Olen vain liian palikkatyyppinen ihminen tutkijaksi. Pitäisi hanskata abstrakteja asioita, kokonaisuuksia, tutkimusperinteitä ja -tapoja paremmin, ja ennen kaikkea osata soveltaa niitä, enkä tiedä onko sitä taitoa mahdollista opetella. Tiedän hyvin, etten ole ainoa, joka tuntee itsensä huonoksi ja tyhmäksi, mutta juuri nyt uskon olevani kollegoistani ainoa, joka todella on sitä: liian heikko tohtoriksi, mutta liian itsepäinen ymmärtämään sitä, eikä kukaan vain kehtaa sanoa suoraan.
Näitä masennuksia tulee ja menee, mutta koskaan ennen halu antaa periksi ei ole ollut näin vahva. Hienosti yritin pitää yllä roolia, mutta lopulta pakenin ulos itkemään. Se helpotti hetkeksi, jaksoin taas kotimatkan bussissa, ja nyt kotona olen itkenyt lisää. Nöyryyttää myöntää, mutta kiusaus etsiä joku "oikea" työpaikka ja luopua tästä haaveesta on juuri nyt iso. Ääni sydämessä nalkuttaa, että ehkä minut onkin tarkoitettu työhön, jossa ei tarvitse olla näin luova ja hanskata näin paljon asioita yhtä aikaa. Kaikkien haaveiden ei ole tarkoitus toteutua. Sillä äänellä on tällä hetkellä megafoni, ja taustalta kuuluu vain pienenpieni kuiskaus, joka kehottaa jatkamaan ja etsimään tähteni uudelleen näkyviin.
Tietenkään minä en lopeta tähän, sehän olisi naurettavaa nysväilyä. Ei ole tapana pyytää anteeksi, ei ole tapana jättää kesken. Itken tämän illan, menen aikaisin nukkumaan ja aloitan huomenna uuden rahoitushakemuksen sorvaamisen. Puren hammasta ja luen kirjallisuutta kunnes opin. Eihän se voi mahdotonta olla. Kunnianhimo pistää vastaan myöntää, että saatan tuottaa vain "ihan hyvän" väitöskirjan (muistatteko graduahdistuksen samasta aiheesta aikanaan?), sillä haluaisin parempaa. Mutta kai siihen on sopeuduttava. Kuten eräälle ystävälle tänään totesin, minun pitää vain tehdä enemmän työtä. Lukiossa kymmenen vuotta sitten sain huomata, että minun piti tehdä kieliopinnoissa paljon enemmän työtä kuin ystävieni, että sain jotakuinkin siedettävän tuloksen. Ehkä tässä on vain kyse samasta asiasta. Jos teen enemmän työtä, saatan oppia näitä juttuja. Minun pitää vain olla ahkerampi.
Pois siis ylimääräiset vapaapäivät, pois pitkät lounaat ja kahvihetket. Kirja kauniisti käteen ja lukemaan. Koko ajan minulle on sanottu, ettei väitöskirja synny helpolla. Ilmeisesti en vain ole sisäistänyt sitä tietoa.
Olen kiitollinen kaikille ystävilleni, jotka kannustavat ja jaksavat uskoa minuun. Kiitollinen ystävänpäivämuistamisista ja eri väyliä tulleista kommenteista. Kuitenkin tämä on kuin pms-masennus: tieto siitä, että se menee ennen pitkää ohitse, ei lohduta juuri nyt.
Tätä se on se alppipolku. Kiviä ja kuoppia ja välillä paluuta takaisin. Silti pitäisi jaksaa kiivetä, etsiä se tähti ja seurata sitä. Tämä tuskin on viimeinen kerta, kun valitan itsesäälissä kieriskellen omaa huonouttani täällä blogissa. Näitä tulee, isompia ja pienempiä kohtauksia, jotka ovat osa tohtorikoulutettavan arkea.
Edit. Kuin kaikuna omasta mielialastani vuodatus.net toimii taas vaihteeksi tosi huonosti. Vielä joku päivä minä vaihdan siihen Bloggeriin, vaihdan kuin vaihdankin.
Kutsumuksen seuraaminen on välillä ihan pirun hankalaa, mutta olen ihan satavarma, että onnistut siinä. Teet sen omalla tavallasi, vaikka sitten pikku hiljaa tai takaperin;). Ihmiset ovat erilaisia, hence he jäsentävät asioita eri lailla. Mä en vieläkään ymmärrä ylimaallisen käsitteellistä tekstiä, mutta aion olla välittämättä siitä ja edetä mahdollisesti rautalangasta vääntäen eteenpäin, vaikka välillä tuntuukin ihan taivaallisen taavetilta;).
Onneksi se oli vain yksi seminaari. Vielä tulee varmasti se päivä, kun huomaat etteivät muut puhukaan hepreaa ja olet samalla aaltopituudella. Tai mitä siitä, jos sinun kielesi onkin vaikka aramea;).
En tässä ollenkaan yritä väittää, että väitöskirjan tekeminen olisi helppoa, yksinkertaista tai koko ajan palkitsevaa (onhan oma projektini tungettu kaapin syvimpään nurkkaan odottamaan eläkepäiviä, huokaus). Mutta, mutta pakko on komentoida pari huomiotani.
a) kestää aikansa, ennen kuin oma aihe aukeaa itselle. Vasta kun näin on tapahtunut, voi se aueta myös muille. Tästä johtuen aivan alkuvaiheessa muiden kommentit ovat aivan yhtä haparoivia kuin oma tutkimussuunnitelmasi. Mutta eihän asiaa niin ilmaista. Ei kommentteja ja kysymyksiä voi aloittaa sanomalla: "tässä nyt vasta pikkuhiljaa alan hahmottamaa ja työstämään tätä sinun aihettasi, joten...". Kun on itse vielä vähän eksyksissä, epävarma ja jännittynyt, muut vaikuttavat tietävämmiltä, fiksummilta ja kyvykkäämmiltä.
b) Jotkut ihmiset ovat akateemisesti tosi lahjakkaita, monialaisia, innovatiivisia ja fiksuja. Mutta eivät kaikki. Eivät ollenkaan kaikki. Kunhan olet päässyt itse vähän syvemmälle aiheeseesi ja oppinut tunnistamaan eri ihmisten tavan tuottaa "akateemista" puhetta/tekstiä, huomaat, että iso osa saamistasi huomioista ja kommenteista, ympärilläsi käydystä keskutelusta, ei enää olekaan oman tutkimuksesi kannalta oikeasti oleellista. Ja ne, jotka oikeasti osaavat sanoa jotain tärkeää ja yleispätevää tai vastaavasti juuri sinun tutkimukseesi liittyvää, osaavat sanoa sen niin, että asian ymmärtää kuka tahansa.
c) Mieti tarkkaan haluatko jättää ylimääräiset vapaapäivät, pitkät lounaat ja kahvihetket. Ainakin minun luovaa toimintaa harjoittava aivopuoliskoni tarvitsee juuri sen kaltaisia hengähdystukoja voidakseen toimia, voidakseen olla luova. Tietysti raakaa duuniakin on painettava, mutta älä tee sitä yleisen hyvinvointisi kustannuksella.
d) Ole itsellesi armollinen. Olet jo nyt hyvä ja kehityt koko ajan. Sinun ei vielä tarvitse hallita koko pakettia. Rakenna sitä pala kerrallaan. Ja minun näkökulmastani olet sisäistänyt monia asioita paljon paremmin, kuin itse aikoinaan tein, olet viitseliäämpi ja tunnollismpi. Go Kirsi-Maria go!
Kuten kirjoitin, näitä masennuskohtauksia tulee ja ne ovat osa tohtorikoulutettavan arkea. Olo oli kurja vielä eilenkin, enkä vieläkään varsin korkealle lentoon ole päässyt, mutta parempaa kohti ollaan menossa. Juttelin parin ihmisen kanssa, jotka sanoivat samoja asioita kuin te, ja he sentään ovat samassa tutkijaseminaarissa. Menen ensi viikolla tapaamaan pääohjaajani ja juttelen hänelle uusista (todella hyvistä) ideoista, mitä sain työhöni tuolta seminaarista, katsotaan sitten miten homma jatkuu.
Suoraan sanottuna mieli palaisi kirjoittaa niistä uusista aika hienoista jutuista tännekin, mutta en uskalla ennen kuin asioista tulee tarkemmin ja paremmin selko. :)
Eli ei hätää, en todellakaan ole heittämässä kirvestä kaivoon, vaan jatkan vaikka ryömimällä tämän polun kiipeämistä.
Mielestäni annan itselleni nyt jo ihan riittävästi armoa: istun välillä kahvilla kauan, en tee töitä la-su enkä kovin pitkiä työpäiviä, en edes sitä 8-9 tuntia joka päivä. Siksi minun on oltava ahkerampi jatkossa, sillä työmäärä on aikamoinen ja aikaa kuitenkin vain se neljä vuotta (tai 3 ja puoli, miten sen laskee). Minulla on kunnianhimo, joka ei halua tyytyä "ihan hyvään" ja siksi olen valmis tekemään lisää työtä. Välillä sitten väsyn, jolloin taas pidän taukoa, en minä loppuun aio itseäni polttaa vaikka ahkerammaksi ihmiseksi pyrinkin.