Seminaari oli aika rankka. Oman paperini käsittely meni ihan hyvin, ei siinä mitään. Ohjaajat ja muut suhteuttivat kommenttinsa juuri oikein siihen nähden, että olen vasta-alkaja ja tutkimukseni on aivan levällään vielä. Tässä vaiheessa kuuluukin saada paljon uusia ideoita ja huomata uusia näkökulmia ja aineistoja. Huolimatta erittäin pahasta jännityksestä (heräsin mm. yöllä uneen, jossa puolustin työni otsikkoa työryhmälle) se meni kohtalaisesti – ja ikävät osiot eivät taatusti johtuneet ohjaajista tai muista seminaarilaisista, he olivat tosi rakentavia ja keskustelivat hyvin.

Ongelma vain olin minä itse. Suurimman osan seminaarista tunsin olevani pihalla kuin lumiukko. En osannut osallistua keskusteluun, kun en pysynyt siinä kärryillä. Niin vaikea kuin minut tuntevien voi olla se uskoa, olin työryhmässämme aikamoinen tuppisuu. Minua ahdistaa jokaisen tutkijaseminaarin jälkeen ihan samalla tavalla, mutta tämä oli vain kymmenen kertaa pahempi ja raskaampi tilanne. Ja oman paperini käsittely: miten voin vastata sitä koskeviin kysymyksiin, jos en ymmärrä kysymyksiäkään? Olen vain liian palikkatyyppinen ihminen tutkijaksi. Pitäisi hanskata abstrakteja asioita, kokonaisuuksia, tutkimusperinteitä ja -tapoja paremmin, ja ennen kaikkea osata soveltaa niitä, enkä tiedä onko sitä taitoa mahdollista opetella. Tiedän hyvin, etten ole ainoa, joka tuntee itsensä huonoksi ja tyhmäksi, mutta juuri nyt uskon olevani kollegoistani ainoa, joka todella on sitä: liian heikko tohtoriksi, mutta liian itsepäinen ymmärtämään sitä, eikä kukaan vain kehtaa sanoa suoraan.

Näitä masennuksia tulee ja menee, mutta koskaan ennen halu antaa periksi ei ole ollut näin vahva. Hienosti yritin pitää yllä roolia, mutta lopulta pakenin ulos itkemään. Se helpotti hetkeksi, jaksoin taas kotimatkan bussissa, ja nyt kotona olen itkenyt lisää. Nöyryyttää myöntää, mutta kiusaus etsiä joku "oikea" työpaikka ja luopua tästä haaveesta on juuri nyt iso. Ääni sydämessä nalkuttaa, että ehkä minut onkin tarkoitettu työhön, jossa ei tarvitse olla näin luova ja hanskata näin paljon asioita yhtä aikaa. Kaikkien haaveiden ei ole tarkoitus toteutua. Sillä äänellä on tällä hetkellä megafoni, ja taustalta kuuluu vain pienenpieni kuiskaus, joka kehottaa jatkamaan ja etsimään tähteni uudelleen näkyviin.

Tietenkään minä en lopeta tähän, sehän olisi naurettavaa nysväilyä. Ei ole tapana pyytää anteeksi, ei ole tapana jättää kesken. Itken tämän illan, menen aikaisin nukkumaan ja aloitan huomenna uuden rahoitushakemuksen sorvaamisen. Puren hammasta ja luen kirjallisuutta kunnes opin. Eihän se voi mahdotonta olla. Kunnianhimo pistää vastaan myöntää, että saatan tuottaa vain "ihan hyvän" väitöskirjan (muistatteko graduahdistuksen samasta aiheesta aikanaan?), sillä haluaisin parempaa. Mutta kai siihen on sopeuduttava. Kuten eräälle ystävälle tänään totesin, minun pitää vain tehdä enemmän työtä. Lukiossa kymmenen vuotta sitten sain huomata, että minun piti tehdä kieliopinnoissa paljon enemmän työtä kuin ystävieni, että sain jotakuinkin siedettävän tuloksen. Ehkä tässä on vain kyse samasta asiasta. Jos teen enemmän työtä, saatan oppia näitä juttuja. Minun pitää vain olla ahkerampi.

Pois siis ylimääräiset vapaapäivät, pois pitkät lounaat ja kahvihetket. Kirja kauniisti käteen ja lukemaan. Koko ajan minulle on sanottu, ettei väitöskirja synny helpolla. Ilmeisesti en vain ole sisäistänyt sitä tietoa.

Olen kiitollinen kaikille ystävilleni, jotka kannustavat ja jaksavat uskoa minuun. Kiitollinen ystävänpäivämuistamisista ja eri väyliä tulleista kommenteista. Kuitenkin tämä on kuin pms-masennus: tieto siitä, että se menee ennen pitkää ohitse, ei lohduta juuri nyt.