Amerikkalaisen nuortenkirjailijan Louis Sacharin Paahde (1998, suom. 2001) on hieno kirja. Hurjan hieno.  Paahde kertoo pojasta nimeltä Stanley Yelnats, joka tuomitaan syyttömänä kuuluisan jalkapalloilijan lenkkareiden varastamisesta. Hän saa valita vankilan ja Greenjärven leirin välillä. Stanley ei ole koskaan ollut leirillä, joten hän valitsee sen. Greenjärven leiri on kuivuneessa järvenpohjassa. Sata vuotta sitten paikalla oli vielä kirkasvetinen järvi ja elämää täynnä oleva kaupunki. Nyt on vain kuivaa pölyä ja aurinko, jonka paahteelta ei pääse varjoon.

"Sinä kaivat yhden kuopan joka päivä, myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Jokaisen kuopan täytyy olla puolitoista metriä syvä ja puolitoista metriä halkaisijaltaan. Lapio on mittatikku. Aamiainen tarjotaan kello 4.30."
    Stanley näytti kai hämmästyneeltä, koska Arvoisa selitti, että he aloittivat aikaisin välttääkseen päivän kuumimmat tunnit. "Kukaan ei vahdi sinua", hän lisäsi. "Mitä hitaammin kaivat, sitä kauemmin olet auringossa. Jos löydät kuopasta jotain mielenkiintoista, sinun on ilmoitettava siitä minulle tai jollekulle muulle ohjaajalle. Kun olet valmis, saat olla lopun päivää omillasi."
Stanley nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä.
     "Tämä ei ole partiotyttöjen leiri", Arvoisa sanoi.
- -
     "Mitä meidän pitää etsiä?" Stanley oli kysyny häneltä.
     "Te ette etsi mitään. Te kaivatte lujittaaksenne luonnettanne. Valvoja vain tahtoo tietää, jos sattumalta löydätte jotakin."
- -
Aivan liian pian Stanley oli taas järvellä työntämässä lapiota maahan. Röntgen oli oikeassa: kolmas kuoppa oli raskain. Samoin oli neljäs kuoppa. Ja viides kuoppa. Ja kuudes ja...
     Hän painoi lapion maahan.
     Jonkin ajan kuluttua hän ei enää tiennyt, mikä viikonpäivä oli ja montako kuoppaa hän oli kaivanut. Kaikki tuntui yhdeltä suurelta kuopalta, jonka kaivu kesätisi puolitoista vuotta.

Stanley oppii, että hänen sukunsa ainainen epäonni, jonka on aiheuttanut kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisä mokaamalla ja hankkimalla kirouksen niskaansa, on mahdollista kääntää myös onneksi. Paahde on lastenkirja, sillä lopussa odottaa aarrearkku, mutta kirja on niin hienosti rakennettu, että monelle aikuiselle tekisi hyvää lukea se. Jopa minä luin Paahteen muutamassa tunnissa, joten liian vaikeaksi sitä ei voi syyttää. Mutta se on ehdottomasti kirja, joka teki vaikutuksen.

Muuten, kirjan nimi on minusta hienosti käännetty. Alkuperäinen nimi on Holes, mutta miten se olisi voinut kääntää uskottavasti? Kuopat? Kuoppa? Kolot? Noiden sanojen sävy ei oikein kerro kirjasta ja kuoppien merkityksestä siinä. Jaana Kaparin ajatus nimetä kirja Paahteeksi on hyvä, sillä nimi on kuvaava ja tehokas.