Dickensiläiseksi kirjoittajaksi luonnehdittu brittiläinen Sarah Waters on minulle uusi tuttavuus, mutta ehdottoman kannattava sellainen. Yövartio (2006, suom. 2007) on hieno kirja, joka on soinut päässäni ääninä ja tunnelmina, äkkiä kesken päivän mieleen palaavina kuvina ja kohtauksina jo jonkin aikaa. Nykyisellä lukutahdilla Yövartion lukeminen kesti minulta kauan, mutta se ei ollut kirjan vika - jos en olisi juuri nyt vähän väsy, niin olisin kyllä lukenut tätä ahnaammin ja nopeammin.

Yövartio vei minut omaan tutkimusaiheeseeni: naisten kokemuksiin sodasta ja rauhaan palaamisen vuosista. Onneksi eroja on riittävästi. :) Yövartio kuvaa Lontoota 1940-luvulla. Sota on keskeistä koko ajan, se on tausta ja tuo toimintaa, mutta sota ei ole pääasia. Se on enemmäkin kehys. Samoin toimii Lontoo, jonka Waters herättää eloon sodanaikaisessa asussaan: pölyisenä, raunioituneena, koko ajan lisää rikkoutuvana ja vaarallisena.

Kirjan niksi on nurinpäin käännetty kronologia. Tarina alkaa vuodesta 1947, laajin osuus kuvaa vuotta 1944 ja loput paljastukset henkilöiden taustoista annetaan viimeisessä osassa, joka kertoo vuodesta 1941. Aluksi Waters esittelee henkilönsä sodan jälkeen. Hän vihjaa paljon, mutta paljastaa salaisuuksia ja henkilöiden tilanteiden syitä vasta vähitellen edetessään menneisyyteen. Kaikkea ei kerrota koskaan, mikä on tässä hyvä ratkaisu. Aikarakenteesta johtuu myös se, ettei kirjassa voida käyttää perinteistä "onnellista loppua", sillä kirjahan etenee taaksepäin. Päähenkilöistä erotaan keskellä heidän elämäänsä, lähes kesken lauseen, ainakin kesken kohtauksen. Mutta voi kyösti, että loppu on minusta tehokas, tai oli ainakin lukuhetkellä.

Waters on tunnettu lesborakkauden kuvaajana, mutta minä en erityisemmin pidä sellaisen leiman antamisesta tälle kirjalle. Kyllä, neljästä päähenkilönaisesta kolme, Kay, Helen ja Julia, ovat lesboja, mutta ei kai kolmiodraaman ja kipeää tekevän rakkauden kuvauksessa ole väliä, mitä sukupuolta henkilöt ovat. Eniten tunsin sympatiaa Vivieniä kohtaan, joka pitää yllä salaista suhdetta naimisissa olevaan mieheen. Vivienin veli Duncan taas elää vankilakokemustensa traumatisoimana, eikä osaa puhua omasta homoseksuaalisuudestaan. Sivuhenkilöitä pyörii tarinassa myös, mutta ei liikaa, joten henkilögalleria pysyy hyvin kasassa. Waters on linkittänyt kaikki henkilöt toisiinsa sodan ja elämän eri puolien kautta, jollain tavoin, välillä ohuesti, välillä vahvemmin.

Tämä oli niin hienosti ja taitavasti kirjoitettu kirja, että haluan kyllä lukea Watersia lisää. Häneltä on suomennettu vain kaksi romaania, Yövartion lisäksi siis Silmänkääntäjä (2002, suom. 2006).

Luin eilen Reinhart Koselleckin teosta Futures Past (vuoden 2004 painos) ja tämä seuraava lainaus toi vahvasti mieleen Yövartion ja sen antaman voimakkaan elämyksen sotakokemuksista sekä menneisyyden ja tulevaisuuden suhteen toisiinsa:

"Hope and memory, or expressed more generally, expectation and experience - for expectation comprehends more than hope, and experience goes deeper than memory - simultaneously constitute history and its cognition. They do so by demonstrating and producing the inner relation between past and future earlier, today or tomorrow."