Joulupukki toi isälle ja äidille komean äänikirjapaketin, jossa on koko Väinö Linnan torpparitrilogia. Minulla on jo jonkin aikaa ollut lainassa ensimmäinen osa. Olen kuunnellut sitä kotitöitä tehdessä, pyykkiä silittäessä ja niin edelleen. Välillä olen lähtenyt töistäkin odottaen malttamattomana, että pääsen jälleen Pentinkulmalle.

Veikko Sinisalo on nimittäin erinomaisen hyvä lukija. Hän teki vaikutuksen minuun jo kuunnellessani Tuntematonta joskus vuosia sitten, mutta tässä hän on aivan elementissään. Hän eläytyy, muuttaa ääntään, laulaa tai hyräilee laulujen kohdilla, pitää taukoja ja painottaa sanoja. Hänen voimakas eläytymisensä voi varmaan ärsyttää jotain lukijaa, mutta minä nautin tästä. Tosin täytyy sanoa, että matalan miehenäänen sirkuttaessa Ellen Salpakarin äänellä tai Kivivuoren Elinan nyyhkytyksiä tai lemmenhyräilyjä, tulee minullekin vähän huvittunut olo. Mutta silloinkin vaikutuksen tekee se, miten voimakkaasti lukija on tarinassaan kiinni.

Tuttuakin tutumpi Täällä Pohjantähden alla 1 aukeaa aivan uudella tasolla äänikirjana kuunneltuna. Väinö Linna nerokkuus henkilöiden kuvaajana ja tilanteiden rakentajana pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun kuunnellessa on pakko edetä lukijan tahtia. Kun itse luen, ahmin tekstiä janoten tietä eteenpäin, mutta äänikirja etenee minusta riippumatonta tahtia.

Henkilöhahmojen ilmeikkyys, värikkyys ja todellisuus ovat oma hienoutensa, mutta ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota siihen, miten erinomaisia kohtauksia Linna rakentaa kirjassaan. Esimerkiksi alkupuolen kattotalkoot, joissa Koskelaan laitetaan pärekattoa, on aivan mainio kohtaus. Kirjan henkilöt ovat siinä vielä vieraita lukijalle, ja talkoiden aikana Linna esittelee heidät kaikki erityispiirteineen. Toinen erinomaisen hienosti rakennettu kohtaus oli minusta niittokilpailu kartanon pellolla. Kivivuoren Otto palkkasi Akselin sinne puolestaan, jotta Akseli niittäisi nopeammin kuin kartanon vouti, jolle Otto näin pääsisi vähän näyttämään ja kostamaan torppansa irtisanomista. Kilpailun ja elonleikkuun tunnelmia kuvataan vähän kerrassaan kiihtyen. Lisäjännityksen tilanteeseen tuo Elinan ja Akselin orastava rakkaus. Mutta kun lukija odottaa voitonjuhlia ja näkee jo silmissään ihastuneen Elinan onnittelemassa sankariaan, päättyykin kuvaus Matinkuusen juurella väsymyksestä oksentavaan Akseliin. Aivan mainio pätkä suomalaista elämää. Oma lukunsa on tietenkin Laurilan häätö, joka on keskeinen kohta ensimmäistä osaa.

Suosikikseni äänikirjassa nousi Kivivuoren Otto, jonka elämän rentous ja letkautusten älykkyys avautuivat nyt minulle paremmin. Kirjaa lukiessa en ole aina pitänyt Otosta, vaan hänen puheensa ovat tuntuneet vähän ilkeiltä. Ehkä itse olen muuttunut, vai tuliko äänikirjaa kuunnellessa vain keskityttyä paremmin Oton mielenlaatuun, mutta nyt pidin hänestä kovasti.

Sarjan toinen osa on äidillä kesken, joten joudun odottamaan vähän aikaa, ennen kuin pääsen jatkamaan. Odotan jo malttamattomana.