Jane Austen -kesäni jatkuu aina kun olen kotona, mikä viime aikoina tuntuu olleen vähänlaista. Mutta saanpahan venytettyä Austen-teemani todella koko kesän mittaiseksi, kun kirjat ja leffat etenevät vähän kerrassaan. Enkä ehdi saada yliannostusta, kun luen ja katson välillä muutakin.

Eilen katsoin ehkä parhaan näkemäni Jane Austen -elokuvan, Persuasion (2007). (Siis elokuvan - edelleen pidän parhaana filmatisointina Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjaa.) En ole lukenut sen pohjana olevaa kirjaa Viisasteleva sydän, mutta sekin kuuluu ehdottomasti kesän ohjelmaan (kunhan nyt ensin luen Northanger Abbeyn). Persuasion on elokuvana ihan jotain muuta kuin viimeksi näkemäni Emman kumpikaan versio tai ihastuttavan kepeän ironinen Northanger Abbey.

Persuasion
on vakava, synkkä ja harmaa. Se kuvaa katumusta, tuskaa ja pahaa oloa. Siinä on paljon vähemmän valkeita musliinipukuja, kukka-asetelmia, auringonpaistetta ja seurapelejä ulkona palvelijoiden tuodessa herkkuja ylhäisille. Ihmiset ovat enimmäkseen ilkeitä ja ikäviä, eivät suinkaan ystävällisiä ja herttaisia. Tässä elokuvassa sataa melkein koko ajan. Hiukset liimautuvat rumasti, sade likaa vaatteita, kasvojen iho on epätasainen. Austen-leffoihin kuin sääntönä kuuluva loppusuudelma on poikkeuksellisen täynnä herkkyyttä ja intohimoa, mistä ohjaajalle ja näyttelijöille pisteet.

Päähenkilö on melkein jo vanhapiika, 27-vuotias (sic, minun ikäiseni!) eikä erotu joukosta kauneuden tai hyvän maun tai muun niin tavallisen syyn vuoksi. Oikeastaan Anne Elliotin hyve on hänen älynsä, jonka vuoksi hän erottuu perheestään. Mutta siinä missä Elizabeth Bennet antoi älynsä loistaa ja nautti sillä saamastaan huomiosta, Anne Elliot vetäytyy, on sivussa ja antaa tilaa toisille. Hän on vain ihan hirmuisen hyvä ihminen.

Persuasionin juoni on yksinkertainen, ainakin elokuvassa. Kahdeksan vuotta sitten Anne Elliot on antanut perheensä ja läheistensä suostutella itsensä antamaan rukkaset nuorelle upseerille. Anne on katunut päätöstään siitä lähtien, ja rakastaa Wentworthia edelleen. Nyt sulho palaa rikkaana ja kapteeniksi ylenneenä. Anne joutuu seuraamaan, kuinka kaikki ympäristön nuoret naiset kilpaa tarjoavat itseään vaimoksi Wentworthille. Ongelma on, voiko Wentworth antaa anteeksi Annelle, vai onko koettu loukkaus ja naisen häilyväisyys liian syvää, liian peruuttamatonta.

Noh, lopputulos on helppo arvata, sen verran kaavamainen Jane Austen on. Mutta ei se mitään. Annen suru ja kärsimys on niin kosketeltavaa, niin läsnä häntä näyttelevän Sally Hawkinsin kasvoilla ja liikkeissä, että lopputulosta odottaa ja toivoo. Kapteeni Wentworthia näyttelee ah-niin-komea-koodinimeltään-pitkä-vaalea-skotti Rupert Penry-Jones, joka kyllä näyttää loukatulta ja etäiseltä, mutta tunteissaan palavalta. Mutta parasta elokuvassa silti on Anne Elliot eli Sally Hawkins, joka ei ole meikattu nukeksi, vaan on niin tavallisen näköinen, että alkaa tehdä mieli uskoa tähän elokuvaan.

Tämäkin on tv-tuotantoa, samoin kuin esimerkiksi aiemmin ihastelemani Northanger Abbey. Kummallista, että teatterilevitykseen tehtyjen Austen-leffojen pitää olla niin paljon enemmän kermakakkua! Esimerkiksi Gwyneth Paltrow'n tähdittämä Emma oli ihan mitätön tämän rinnalla.

Persuasion on filmattu useaan kertaan, ja vuoden 1995 versiota pidetään ilmeisesti kaikkein parhaana. Siinä kapteeni Wentworthia näyttelee Ciarán Hinds, oihvoih, hän sopii varmasti rooliinsa hyvin. Haluaisin nähdä myös sen, ja haluaisin tämän uusimmankin version omaan hyllyyni. En vain tiedä, mitä kautta kannattaa tilata, sillä Suomessa tätä ei ilmeisesti ole vielä ilmestynyt, ainakaan nettileffakaupat eivät tunne. Vinkkejä kokeneemmilta?

Vielä sankarista: vaikka olen jo Cambridge Spies -sarjasta asti ollut vakuuttunut Rupert Penry-Jonesin erinomaisesta luonteesta, ei kapteeni Wentworth hätyytä suosikki-Austen-sankarini paikkaa. Mr Tilney'ta on vaikea ohittaa, mutta ehkäpä minun pitää lukea molemmat kirjat kuitenkin ensin, että tutustun paremmin. :)