Kävin eilen sirkuksessa, se oli Sirkus Finlandia. Oli vähällä että jätin suunnitelman toteuttamatta laiskuuden vuoksi, mutta onneksi menin: jo hakiessani lippua alkoi vatsasta kipristellä ilo ja jännitys. Pelkkä sirkuslaisten vaunujen ja ison teltan näkeminen hengästytti - voitte vain kuvitella, miten tärisin näytöksen ajan.

Olen ollut sirkuksessa vain kerran tätä ennen, joskus lukioikäisenä ystäväperheen kanssa. Silloin se oli elämys, ja koska minulla on tällä hetkellä kova tarve järjestää itselleni elämyksiä, niin sanotusti ladata pattereita kokemuksia keräämällä, halusin mennä sirkukseen uudelleen. Voi, onneksi menin!

Sirkus kiehtoo minua vieraana ja siksi eksoottisena elämäntapana. Ymmärrän kyllä, että nykysirkuksen arki on kaukana siitä romantisoidusta käsityksestä, jollainen minulla(kin) on, mutta silti liitän sirkukseen ja sirkuslaisuuteen jotain omaperäistä, jotain salaista tähtien tuiketta ja elämän taikaa, jota ei muualla voi kokea. Jos olisin antropologi ja vähän rohkeampi sielultani, lähtisin puoleksi vuodeksi sirkuksen mukaan tekemään kenttätöitä. Millaista se on? Millaiset ihmiset valitsevat sirkuksen elämäntavakseen - pelkästä ammatista ei minusta tässä ole kyse. Mitä tapahtuu vaunuissa, esiripun takana ja päivisin, ennen näytöksiä? Millaista sirkuksen yhteisöllisyys on, tai onko sitä? Millaisia tarinoita sirkuslaiset kertovat toisilleen, tai sirkuksen ulkopuolisille?

Teltan ovella lippuja tarkistanut mies sanoi: "Tämän oven sisäpuolella kaikki ovat lapsia." Minä rakastin häntä tuon sanonnan vuoksi.

Unohdin ajankulun, vuoroin pidätin hengitystäni, vuoroin nauroin ja hurrasin. Trapetsitaiteilijoita en meinannut uskaltaa katsoa, huusin hämmästyksestä ja taputin käsiäni, taputin hurjasti. Ihailin esiintyjien taitoja ja mietin, kuinka äärettömän pitkä harjoituskausi niiden takana on. Elin voimakkaammin eri tunteita kahden tunnin ajan kuin pitkään aikaan. Se oli kokemus, se oli elämys. Näiden juttujen avulla jaksan arkeni.

Kun en osaa itse, lainaan muilta. Peter Sandberg on kirjoittanut sirkuksesta vuonna 1985 valokuvateoksensa Tähtikupolin alla esipuheessa mm. näin:

"- - On sinänsä ihme, että tämä hehkuvien valonheittäjien ja kimaltelevien paljettien maailma, tämä pauhaavien torvien ja raikuvien aplodien, paukkuvien piiskojen ja pullistuvien lihasten, huimapäisen vauhdin ja huikeiden korkeuksien, tämä unelmien, illuusioiden ja räikeiden värien maailma on selviytynyt hengissä rationaalisen aikamme ankarista vaatimuksista. Aplodit sille, hyvät naiset ja herrat! Aplodit sirkukselle, koska se on kieltäytynyt luopumasta villeistä haaveistaan ja häikäisevästä glamouristaan!"

Ja edelleen:

"Pitkäveteiset, yksitoikkoiset harjoitukset ja kylmät, kosteat vaunut ovat osa sirkuksen maailmaa. Vieraiden seutujen pimeät, mutkittelevat tiet, ankeat pikkupaikkakunnat ja lyhytaikaiset ystävyydet, myös ne kuuluvat sirkuksen maailmaan. Palelevien, apeiden norsujen hiertävät kahleet ovat nekin osa sirkusta. Sirkuksen maailmaa on sekin kun artisti ikääntyessään vuosi vuodelta keventää esitystään, kunnes se ei lopulta enää käy päinsä.
     Mutta hyvät naiset ja herrat, unohtakaamme arjen ankeus, sitä vartenhan sirkus on olemassa!"

En minä kaikesta pitänyt, esimerkiksi pellet eivät ole sitten Pelle Hermannin aikojen olleet erityisiä suosikkejani. Vaikka nauroinhan minä välillä heillekin. Enkä oikein ymmärtänyt ihmiskuulan ideaa, vaan pohdin lähinnä hänen tuntipalkkaansa: hänen osansa esityksestä kesti noin sekunnin, pum vaan ja ilmapatjalle. Mutta jonglöörit, trapetsitaiteilijat, huikean upea käsilläseisoja Glen Nicolodi, hevosten kouluttajat ja muut taiteilijat, jotka omalta osaltaan loivat esiin riemukkaan taidonnäytteiden kavalkadin, saivat minut ihailua täyteen. Musiikki soi, paljetit kimalsivat, meikit hohtivat, hymyt eivät laimentuneet hetkeksikään, ja illuusio tähtien maailmasta oli täydellinen.