Ronja Ryövärintyttäressä on sitä jotain. Se on kyllä yksi suosikeistani Astrid Lindgrenin kirjoista, ellei suosikkini. Rakastan Ronjan keväthuutoa, rakastan hänen rohkeuttaan olla pelkäämättä mitään, hänen suoraa ja yksioikoista oikeudenmukaisuuttaan. Ihailen Loviisan tyyneyttä ja viisautta tilanteessa kuin tilanteessa ja taitoa selviytyä Matiaksen kanssa; Matiaksen, joka elää kaiken niin kovin täysillä, niin ilot, surut kuin pelotkin, kaikki suurilla kierroksilla. Rakastan Ronjan metsää, jossa hän kohtaa Birkin. Ja tietenkin rakastan myös Birk Borkanpoikaa, punatukkaista veljeä, joka kaipaa ja odottaa Ronjaa aina kun he ovat erossa ja nauraa helähdyttävästi ja iloa täynnä seuratessaan siskonsa edesottamuksia.

Mutta minusta on tullut auttamattoman vanha. Todellakin. Olen onnistunut pilaamaan suuren osan Ronja Ryövärintyttären viehätyksestä ajattelemalla liikaa. Ronja ja Birk ovat lapsia, ja niin kuuluu ollakin, he eivät ikinä kasva isoiksi ja joudu pohtimaan elämänsä järjestymistä. Silti en voinut olla kuvittelematta sitä. Sanomattakin on selvää, että tässä sadussa Ronja ja Birk ovat aina yhdessä.

"Hur många gånger tänker du rädda mitt liv, söstra mi?"
"Lika många gånger som du räddar mitt", sa Ronja. "De är bara så att vi inte klarar oss utan varann. Det har jag förstått nu."

Mutta koska kumpikaan heistä ei halua ryhtyä ryöväriksi, on heidän tehtävä jotain muuta kasvettuaan aikuisiksi. Mutta mitä se voi olla? Mikä yhteisö ottaa joukkoonsa kaksi ryövärien parissa kasvanutta ryöväriruhtinaiden lasta? Näin pitkälle ajateltuani totesin, että ehkäpä Matiaksen ja Borkan yhteinen ryövärijoukko muuttuu ajan myötä vanhetessaan vähän siivommaksi ja yhteiskuntakelpoisemmaksi, vähän niin kuin jäävät eläkkeelle, mikä mahdollistaisi Ronjan ja Birkin tulevaisuuden jossain muiden ihmisten parissa. Haluan ajatella näin, koska tämä on satu, ja satu on opettavainen ja hyvä. En halua nähdä vaihtoehtoa, jossa Ronja ja Birk sitten kuitenkin ryhtyvät ryöväreiksi ja tulevat kuuluisiksi kauheudestaan. Tai realistista vaihtoehtoa: Ronja kuolee 15-vuotiaana lapsivuoteeseen. Mahtavaa. Ei ei ei, onnellinen loppu sen olla pitää, onnellinen loppu jossain läheisessä pikkukylässä tai pienessä torpassa keskellä heille rakasta metsää.

En halua ajatella vaikeasti, jotenkin liian aikuismaisesti. En halua, että Ronja ja Birk kasvavat, haluan pitää heidät lapsina ikuisesti, vaikka minä en voikaan. Kirjojen maailmassa se onneksi on mahdollista. Niinpä jätän heidät luolaansa, jonka edustalla nuotio hiipuu, kesän hämärä yö laskeutuu ja Ronja laulaa Birkille Loviisan Susilaulun. Siellä heidän kuuluu olla, kaksi lasta kesäisenä yönä.