"En tiedä, tapahtuuko muillekin samaa; joskus kun tunsimme olevamme neljän seinän sisälle suljettuina talossamme Kultaisen sarven laitamilla, kun joskus odottelimme jostakin kartanosta tai palatsista kutsua jota ei koskaan tuntunut kuuluvan, kun nautiskelimme keskinäisestä vihastamme tai virnistelimme toisillemme laatiessamme taas uutta tutkielmaa hallitsijalle, me kumpikin saatoimme näissä arkielämän pikkuasioissa kiinnittää yhtaikaa huomiomme yhteen ainoaan pieneen yksityiskohtaan: märkään kohtaan, jonka olimme yhdessä nähneet sateessa sinä aamuna, kahden puun väliin narulle ripustetun pyykin väreissä ja muodoissa piilevään geometriaan, kielen lipsahdukseen, joka toi äkkiä mieleen elämän symmetrian! Nämä ovat niitä hetkiä, joita kaipaan eniten. Ja tästä syystä olen palannut varjoni kirjan ääreen kuvitellen, että joku utelias ihminen lukee sen vuosiakausia, kenties satoja vuosia Hänen kuolemansa jälkeen ja näkee mielessään pikemminkin oman elämänsä kuin meidän elämämme, tämän kirjan, jota en suuremmin murehtisi, vaikka kukaan ei sitä lukisikaan, ja johon olen kätkenyt Hänen nimensä, haudannut sen, tosin en kovin syvälle, sen sisäpuolelle, niin että voisin vielä kerran haaveille rutonaikaisista öistä, lapsuudestani Edirnessä, sulttaanin puutarhassa viettämistäni ihanista hetkistä, siitä ensimmäisestä kerrasta, jolloin näin Hänet parrattomana passan ovella, ja kylmistä väreistä selkäpiissäni. Jokainen käsittää, että minun on saatava haaveilla näistä asioista uudelleen voidakseni vielä kerran koskettaa sitä elämää ja niitä unelmia, jotka kadotimme: minä uskon kertomukseeni!"

Valkoinen linna on kaksoisolentotarina, mutta kuvaa myös kiinnostavalla tavalla kulttuurien kohtaamista 1600-luvun Istanbulissa ja muualla Turkissa. Kertoja on venetsialainen oppinut nuorimies, joka joutuu turkkilaisten vangiksi ja orjaksi. Hän päätyy istanbulilaisen miehen omistukseen. Näiden kahden miehen yhdennäköisyys on hämmentävä. Samanlaisten kasvojen lisäksi heitä yhdistää myös tiede, ja jakaessaan tietojaan he jakavat myös elämänsä keskenään, rajattomuuteen asti. Venetsialaismies yrittää opettaa turkkilaista ystäväänsä, mutta oppii itsekin samalla paljon. Kuka minä olen? on heidän opiskelunsa mielenkiintoisin kohta, se joka herättää eniten ajatuksia minussa lukijana. Kuinka vain virheiden kautta näemme itsenne kokonaisina, todellisina. Ja kuinka vaatii rohkeutta tunnustaa virheensä ääneen.