Olin tänään tekemässä ensimmäistä oikeaa haastatteluani. Teinhän minä haastatteluja graduanikin varten, mutta niitä ei nauhoitettu, joten tämä tämänpäiväinen oli jännittävämpi ja jollain tapaa "oikeampi". Onneksi en ollut tilanteessa yksin, vaan haastattelua olivat tekemässä myös Tomi ja Markus. Teemme kolmestaan museologian tallennusharjoitusta ilmiöstä nimeltä kansallispukunuoret, jota varten haastattelimme tänään yhden tytön ja huomenna toisen. Käytössämme on Käsityön museolta lainattu upouusi diginauhuri, jonka käyttäminen on onneksi aika näppärää. Vain yksi nappi, niin homma alkaa tallentua. Ja toisaalta vain kaksi napin painallusta, että kaikki tallennettu katoaa. :) Ehkäpä osaan olla tuhoamatta kaikkea, ehkä. Hassua, miten aloin ujostella heti, kun nauhuri laitettiin päälle, vaikka haastateltu tyttökin on hyvä kaverini. Onneksi Tomi aloitti haastattelun niin että minulle jäi aikaa tottua tilanteeseen. Jos olisin ollut yksin, olisin varmaan kursaillut nauhurin päälle laittamista pitkään, kunnes sekä minä että haastateltava oltaisiin oltu ihan tikkuna jännityksestä. Ehkäpä se oli vain ensimmäisen kerran kokemus, ja huomenna en enää muista koko nauhuria - tai ainakaan pelkää puhua sen ollessa päällä. Minua huvittaa se, miten reagoin nauhuriin. Luulin kasvaneeni jo yli erilaisten äänittimien pelkäämisestä, mutta ilmeisesti niiden kanssa olemista pitäisi harjoitella vielä enemmän.

Illalla olin Kreetan kanssa auttamassa ystäväämme Hannelea tavaroiden purkamisessa. Hän muutti juuri, tänään nostelimme astiat ja vaatteet kaappeihin ja yritimme saada jotain järjestystä tavaroiden keskelle. Tänään hän jäi ensimmäistä kertaa yöksi uuteen kotiin, joten petasin hänelle kauniin pedin, johon silitin lakanat, että ensimmäinen yö tuntusi hyvältä. Siitä on kauan, kun Hannele on viimeksi asunut yksin, sillä hän on asunut monia vuosia kimppakämpissä. Sain juuri viestin, jossa hän kiitti silitetyistä lakanoista. :) Olipa helppo tapa ilahduttaa!

Tänään aamupäivällä valitsin graduuni tummanvihreät kannet.