Vastikään Finlandia-palkitusta kirjasta on vaikea sanoa mitään. Varsinkaan, kun kirja itsessään tekee minut jossain määrin sanattomaksi. Luin sen juuri, enkä tiedä miten kuvailisin sen herättämiä tunteita. Onnistuisin ehkä paremmin huomenna, mutta toisaalta tarvitsen tätä purkautumista juuri nyt - tuli sanat oikein tai ei.

Minusta tuntuu, että Westöstä on sanottu jo kaikki. Kirja oli kuuma aihe joulun tienoilla ja sen jälkeen, mutta hyvin iso joukko ihmisiä kuitenkin vasta jonottaa omaa vuoroaan kirjastosta. (Minä sain sen käsiini näin pian vain Hannelen ansiosta, kiitos! :) Kirjat ovat siitä hyviä, etteivät ne vanhene. Vaikka teos olisi ilmestynyt sata vuotta sitten, siitä voi keskustella koska tahansa. Kirjat eivät ole muoti-ilmiöitä, ne eivät mene ohi. Mutta aktiiviseen kirjallisuuskeskusteluun mahtuu Suomessa vain muutama aihe kerrallaan, ja siinä Westön vuoro meni tällä kertaa jo, yllättävänkin nopeasti.

Mutta asiaan: Missä kuljimme kerran on hieno romaani. Ennakko-odotukset vaikuttivat kovasti lukukokemukseen, joten kun odotin valtaisaa elämystä, jouduin ehkä vähän pettymään. Mutta vei se silti mukanaan jopa niin paljon, että eilen illalla valitsin Runoraadin sijaan Westön. Runoraadin jätän väliin vain hyvin perustein. :)

1900-luvun alkupuoliskon, erityisesti 1920- ja 1930 -lukujen Helsinki eli ja hengitti kirjassa kuin oikea Itämeren tytär, kaunis ja vaarallinen ja silti niin kesy ja lempeä. Kaupungin kuvaukseen olisi kuitenkin helpompi tarttua, jos Helsingin kadut olisivat tutummat. Helsinki-kirjailijoita löytyy paljon muitakin Westön lisäksi, mutta kuka kirjailija olisi tehnyt saman Turulle? Tai Jyväskylälle? Riku Korhonen sijoitti Kahden ja yhden yön tarinoita turkulaiseen lähiöön, mutta muistatteko muita yrityksiä herättää joku muu suomalainen kaupunkin kuin Helsinki eloon kirjallisuudessa?

Westö osaa valita kirjaansa henkilöitä, jotka ovat yhtä aikaa heikkoja ja vahvoja, kauniita ja rumia, hyvä ja pahoja. Sellaisiahan me kaikki olemme, kaikissa on sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Näistä henkilöistä helpoiten kiinnyin villiin, kauniiseen Lucieen, hermoraunioiseen Eccuun ja Ivariin, oikeudenmukaiseen rassuukkaan. Ehkä kaikkein kiinnostavin oli kuitenkin Cedi, joka oli tavallaan tarinan pahis. Jotenkin Westö onnistui esittämään Cedin niin, että vaikka en pitänyt hänestä enkä hänen teoistaan, minä toivoin hänelle hyvää. Niin aitoja ja jotenkin oikean oloinen kuin Westön kuvailema ihmisjoukko olikin, jäin kuitenkin hiukan ujostelemaan heitä. Sivustakatsojan olo tuli ehkä henkilöiden sosiaalisen ryhmän vieraudesta: helsinkiläisyys oli niin oleellistä, niin syvällä henkilöissä. Ja heidän ruotsinkielisyytensä myös. En samaistunut heihin, vaikka upposinkin syvälle heidän elämäntarinoihinsa.

Kun jonain päivänä luen Missä kuljimme kerran uudestaan, toivon osaavani ruotsia sen verran paremmin, että voisin lukea sen ruotsiksi. En epäile suomentaja Katriina Savolaisen taitoja, mutta tämä kirja voisi olla omalla kielellään vielä suurempi elämys. Jo pelkästään kirjan alkuperäinen nimi on kuin laulu: Där vi en gång gått.

Olen lukenut Westöltä aiemmin vain Leijat Helsingin yllä. Nyt tekisi mieli lukea kaikki hänen kirjoittamansa.