Sunnuntainan löysin itseni pystyttämästä täkänänäyttelyä. Täkänä on eräänlainen ryijy tai seinävaate, joka on kudottu kaksipuoleiseksi niin, että värit vaihtuvat peilikuvana. Kotitilani luhtiaittaan on nyt koottu äitini järjestötoiminnan aktiivisuuden ansiosta näyttely paikallisista täkänöistä. Hienoja ovat, vaikka en vielä jokin aika sitten tuntenut koko sanaa.
Keskiajalla täkänät olivat vielä ylhäisten ja rikkaiden ylellisyyttä niin kuin muutkin seinätekstiilit. 1700-luvulla niiden kudontaperinne hiipui, mutta nousi uudelleen 1800-luvulla, jolloin täkänöistä tuli nousevan talonpoikaisluokan tekstiilejä. Erityiseksi täkänänkudonnan alueeksi kohosi Pohjanmaa, mutta kudottiin niitä muuallakin, esimerkiksi Tampereen seudulla. Täkänöitä käytettiin esimerkiksi rekipeittoina ja pöytäliinoina seinävaate-funktion lisäksi. Vielä 1950-luvulla ja sen jälkeenkin täkänät ovat olleet osa nuorten naisten kapioita, mutta nykyään tämäkin käsityöperinne on hiipunut. Valitettavan usein täkänöitä löytää kirpputoreilta täydellisen aliarvostettuina. Silti esimerkiksi internetin ihmeellisestä maailmasta voi löytää täkänöiden malleja ja kudontaohjeita. Mistään helposta käsityöstä ei ole kyse, vaan täkänät ovat vaatineet käsityötaitoa.
Tässä kuvassa oikealla olevat punamustat täkänät ovat näyttelyn vanhimmat, 1930-luvulta. Vasemman puoleinen taas on nimeltään Lintukoto.
Keski-Suomessa täkänöiden kuviot ovat olleet usein ristejä ja muita geometrisia kuviointeja tai sitten kasviaiheita. Nämä ovat naapurimme kapioarkusta, tyynyt ja seinävaate on kudottu samalla mallilla.
Vasemmalta alkaen: Luhanka-täkänä, Leivonmäki-täkänä ja Rukinlapa. Pöydälläkin oleva sininen on kudottu täkänätekniikalla, mutta en muista kyseisen yksilön nimeä. Omistajansa emäntäkouluaikaisia tuotoksia kuitenkin.
Kaikki aiheet eivät olleet kasveja, lintuja tai ruudukoita. Alla oleva Rukous oli minusta yksi näyttelyn kauneimmista. Se oli useimpiin muihin verrattuna pieni, ehkä 50cm x 30cm. Jotenkin tämä täkänä muistuttaa ikonia.
Tarkoitukseni oli pysyä erossa näyttelyn pystytyksestä, vaikka taustatyössä olenkin äitiäni auttanut. Mutta enhän minä malttanut pysyä sieltä poissa, lienee jotain ammattitautia. Näyttelyn, vaikka kuinka pienenkin, pystyttäminen oli minusta kivaa ja mielenkiintoista puuhaa, väkersin infolappuja ihan innoissani. Toisin on opettajuuden: perjantaina olin sijaisena, samoin tänään. Ja huomenna vielä pitäisi mennä. Tänään olen ollut jo kahden vaiheilla, että ilmoittaudun sairaaksi. En enää vain millään jaksaisi, en millään, ne lapset vievät minusta elämänilon. En haluaisi enää kohdata sitä luokkaa. Siskoni ja ystäväni saivat minut kuitenkin vakuuttuneeksi, etten ole luovuttaja. Niinpä menen vielä yhden kerran, menen vaikka itkettää ajatuskin sen luokan tapaamisesta. Olen opettaja, mutta en halua olla sitä, en edes väliaikaisesti.
