Ja taas minä sain itkeä.

Pikkutyttö lainasi kirjastosta vanhan Melukylän lapset -elokuvan. Katsoimme sen yhdessä, ja olin koko puolituntisen ajan niin liikuttunut, että juuri ja juuri sain pidäteltyä kyyneleet virtaamasta. Silmät sumeina katsoin Melukylän maisemaa, johon on onnistuneesti tiivistetty tämän maailman kauneus.

Melukylä-elokuvat on ohjannut Lasse Hällström, joka on sittemmin Hollywoodissa ohjannut monta hienoa raitaa, kuten Gilbert Grapen, Laivauutisia ja Pienen suklaapuodin.

Elokuva sijoittuu "vanhaan hyvää aikaan", aikaan ennen koneita ja ennen kiireistä elämänrytmiä. Siihen aikaan, jolloin lapset vielä juoksivat paljain jaloin koko kesän. Tapahtumat kerrotaan niin lapsen näkökulmasta, että kansankodin kultaisuus korostuu. Yhtään aikuisten maailman ongelmaa ei mahdu Melukylän lasten kesään.

Tällaiseen maailmaan haluan paeta sitten, kun masentaa, ahdistaa, räntää sataa ja pms-kivut vihlovat selässä. Niinpä tilasin molemmat Melukylä-elokuvat itselleni.

Dvd:ltä ei löydy suomenkielistä tekstitystä, mutta tässä elokuvassa jälkiäänitys on huomattavasti laadukkaampi kuin esimerkiksi Ronja Ryövärintyttäressä. Toisaalta kieli on niin simppeliä, että kyllä kai tuota ruotsiksikin katsoo sitten kun Pikkutyttö ei ole seurana.