Aikaisemmin jo kerroin äänikirjojen olevan uusi harrastukseni ja työmatkojeni ilo ja riemu. Tai tuska ja kyynel ja sydämenkivistys. Sitä nimittäin ainakin tuo Mika Waltarin Johannes Angelos, ihanin ja kaunein kaikista Waltareista, mutta myös synkin ja tuskaisin.
Äänikirja oli tehty kaseteille 1980-luvun lopulla. Lukijana toimi näyttelijä Lars Svedberg, joka oli ehkä paras äänikirjan lukija, mitä tiedän. (En ole kuullut siskoni lukemia, joten en valitettavasti voi verrata, mutta ehkä kuitenkin varaan täysin puolueettomasti ykköslukijan paikan siskolleni - olkoon Svedberg siis kakkonen.:)
Johannes Angelos on kuvaus Konstantinnopolin valloituksesta vuonna 1453. Se on päiväkirja tuosta piirityksen keväästä, kun sulttaani Muhammed tavoittelee suurimman valloittajan kruunua ja aikoo kukistaa aiemmin kukistamattomat Konstantinnopolin muurit. Kirja on Johannes Angeloksen päiväkirja, joten se sisältää niin politiikkaa, taistelun kuvauksia kuin yksityiselämääkin.
Aiemmin olen lukenut Johannes Angelosta lähinnä rakkaustarinana, mutta äänikirjana sen syvyys ja kuvauksen voimakkuus yllättivät minut. Ainahan minä itken sitä lukiessani, mutta nyt tuntui sydämeni pakahtuvan ihan toisella tapaa kuin aiemmin. Elin mukana Johanneksen ja Anna Notaraksen kohtaloa ja Konstantinnopolin tuhoa kuin läheisten ystävien tarinaa. Svedbergin ääni vei minut aina hetkessä vuosisatojen taakse, mitään siirtymävaiheita en tarvinnut.
Rakkaustarinan lisäksi Angeloksen filosofian punainen lanka on ihmisen valinnan mahdollisuus. Me valitsemme aina, ja valintamme ratkaisevat elämämme suunnat. On oikeita ja vääriä valintoja, ja niiden välillä ei aina ole selvää rajaa - toiselle oikea voi olla toisen mielestä väärä. Kunnia ja ihmisarvo ovat Johannes Angeloksen maailmankuvassa lähes sama asia; ilman kunniaa ihmisen elämä ei ole hyvää.
Kirja on täynnä monenlaista pohdintaa. Onpa sitä nimitetty myös kertomukseksi kuolemaan valmistautumisesta. Ihmisen valinnat ja valitsemisen tärkeys nousee mielestäni kovasti esiin juuri nyt, mutta ehkä vuoden kuluttua kirjoittaisin toisesta teemasta. Eri näkökulmia tähän kirjaan ainakin riittää.
Ihmettelin kyllä sitä, miten Konstantinnopolin ja päähenkilöiden kohtalo voi aiheuttaa niin kovaa kipua sielussa, vaikka alusta asti on selvää, että huonosti tässä käy. Entisistä lukukerroista ja historian opinnoistani tiedän, että Konstantinnopoli valloitettiin vuonna 1453. Ei se muutu, vaikka lukisin kirjan kuinka monta kertaa. Sulttaani voittaa. Silti lopullinen hyökkäys järisyttää minua uudelleen ja uudelleen, ja yhä uudelleen itken Anna Notaraksen haudalla ja Johannes Angeloksen purppurasaappaita katsellessani, hänen tähtiruumiinsa jälleensyntymistä rukoillen. Yhä uudelleen ja uudelleen.
