Vaikea kirjoittaa mitään. Tulin vain niin kovin hyvällä tuulelle, kuljin pienissä tähdissä koko eilisillan nähtyäni odotetun Tähtisumua -elokuvan. Kuinka tällaisesta voisi olla pitämättä? Hyvää kirjaa kunnioittavasti kohteleva filmatisointi, tehty ihastuttavasti samassa hengessä, samassa taikamaailmassa. Huomaa, että Neil Gaiman on itse ollut mukana tekemässä elokuvaa, sillä jotenkin se sama hyväntuulinen ilmapiiri, mikä oli kirjassa, on siirtynyt myös valkokankaalle.

Tarina kertoo siis pudonneesta tähdestä (Claire Danes), jota yrittää yksi jos toinenkin ottaa kiinni. Sankarina toimii Tristan Thorn (hienoluonteinen Charlie Fox), poika joka sattuu olemaan töissä puodissa, mutta ei ole puotipoika. Hän haluaa viedä tähden lahjaksi rakastetulleen Victorialle (Sienna Miller), noitakuningatar Lamia (Michelle Pfeiffer) haluaa tähden sydämen ollakseen ikuisesti nuori, prinssi haluaa tähden kantaman korun ja (idean hoksattuaan) myös tähden sydämen ollakseen ikuisesti kuningas. Tähti, Yvaine nimeltään, on varsinainen vaikeuksia puoleensa vetävä blondi. Mutta kaunis ja ihana, totta kai.

Juonta on vaikea selittää niin, että tekisi sille oikeutta. Tarina vilisee hyviä hahmoja ja koomisia sivuhenkilöitä, teräviä oivalluksia ja pistoja fantasian ja tämänkin maailman kliseisiin. Maisemat ovat kauniita, totta kai, eikä taikamaailmassa myöskään säästellä värejä puvuissa. Yksinkertaisesti vain todella viihdyttävä elokuva. Ja kuten sanottu: hyväntuulinen. Tarinan mottokin on minusta hieno: (vapaasti suomennettuna) "Filosofi kysyi kerran, katselemmeko me tähtiä, koska olemme ihmisiä, vai olemmeko me ihmisiä, koska katselemme tähtiä. Mutta todellinen kysymys on, katselevatko tähden takaisin."

Michelle Pfeifferin roolisuoritusta on kehuttu kovasti, mutta minusta hän nyt ei ollut mitenkään ihmeellinen, kunhan vain näytteli todella, todella rumaa noitaa. Ylipäätään Tähtisumua oli minusta enemmän käsikirjoituksen ja puvustuksen juhlaa kuin näyttelijäsuoritusten paraatia.

Mutta miten Nyt-liitteen arvostelussa voidaan luonnehtia Neil Gaimania "jonkin sortin gootti-idoliksi"?!? Kohtalaisen erikoinen määritelmä, vaikka Gaiman ehkä olikin alkuunsa (vieläkin?) tunnettu lähinnä pienissä piireissä. Mutta gootti-idoli? Jonkin sortin? Hih, teatterissa ei kyllä ollut yhtään goottia, sen sijaan meidän edessämme istui neljän scifi-nörttipojan seurue, kaikilla karkkipussit kädessä ja huono ryhti tietokoneen ääressä istumisesta. Selvästi Gaiman-faneja, jonkin sortin. :)

Elokuvalla on hienot kotisivut, joissa voi pelata niin salaman sieppaamista kuin prinssin tönäisyä parvekkeelta.