Minä tein sen! Tai oikeastaan Seurasaarisäätiö teki sen! Tai no, me tehtiin se yhdessä: säätiö myönsi minulle ensimmäisen apurahani! En ole saanut vielä kirjettä, kun olen reissussa, mutta ystäväni soittivat että nimi on lehdessä. Jos jokin on lehdessä, niin kai siihen pitää uskoa. :)

Hyppivä ilontunne kesti jonkin aikaa, nyt se on jo tasaantunut hiljaisemmaksi onneksi, hymyn lähteeksi, lauluksi mielessä (jäänne Kolmiobileistä, osuu nyt tässä onnessa). Seurasaarisäätiön rahoilla ei eletä koko vuotta, mutta se on kuitenkin ensimmäinen apurahani, ja tässä konkurssissa kaikki summat ovat arvokkaita. Olen onnellinen juuri nyt niin monesta asiasta, että en voi kuin hykerrellä: rahasta (vastoin "raha ei saa olla tärkeää"-periaatettani olen tosiaan onnellinen rahasta), hakemukseni onnistumisesta, siitä että sain apua hakemuksen tekemiseen, ja olen myös iloinen siitä että tiedän oman apurahani ilahduttavan myös joukkoa ystäviä ja tuttavia ja luullakseni myös kollegoja - onhan rahoituksen saaminen myös laitoksemme etu. Ennen kaikkea apurahan saaminen on minulle itselleni hyvin vahva signaali siitä, että tutkimusideani on vahva, se kantaa, siitä tulee pitää kiinni. Ja ensimmäinen apuraha on jälleen uusi askel alppipolulla.

Nyt olen tekemässä Kulttuurirahaston hakemusta. Kohtalaisen helpottavaa tietää, että hakemukseni perusidea toimii, täytyy vaan tiivistää ja syventää sitä tämän hakemuksen sivumäärärajoituksiin.