Loppuviikonloppuna minusta ei ollut bloggaamaan, vaikka mieli teki. Perjantai-illan elokuvani Tuulen viemää kuitenkin teki sen, minkä se aina tekee: herätti paljon ajatuksia. Seuraava juttu on aika erikoinen, enkä ole ihan varma onko järkevää kirjoittaa tätä tähän, sillä ajatuskulkuni naiivius ei ehkä sovi osaksi 26-vuotiaan jatko-opiskelijan kuvaa. Mutta menköön, huihai! [niskojen nakkelua]
Minä samaistun aina kovasti kirjojen ja elokuvien sankareihin ja sankarittariin, ja nostan heitä osaksi omaa elämääni, sekoitan faktaa ja fiktiota. Se on eräs selvitytymiskeinoni arkipäivistä: kun tenttiin lukeminen tympii, saatan hymyillen ajatella, että Hermione lukisi kyllä vielä, ja niinpä luen itsekin, jne. Kaikkein rakkain sankarittareni on aina ollut Scarlett O'Hara. Erityisesti silloin, kun tulee oikein pahasti takkiin, yritän jaksaa nostaa leukani pystyyn Scarlett-tyyliin. Olen opetellut hänen tunnarinsa: ajattelen sitä huomenna, kun nyt en pysty. Huomenna on uusi päivä. Se muuten toimii.
Olen aina halunnut olla kuin Scarlett, huolimatta ajatuksen epärealistisuudesta. Olen halunnut olla yhtä kaunis, yhtä vilkas ja eloisa, yhtä älykäs ja määrätietoinen, yhtä varma itsestään ja yhtä elämänhaluinen. (Huolimatta siitä, että elokuvassakin todetaan, etteivät miehet mene naimisiin sellaisten naisten kanssa. Scarlett O'Hara Hamilton Kennedy Butler on kyllä päinvastainen esimerkki. :) Perjantaina aloin aika kovasti ihmetellä tätä suunnatonta pyrkimystäni olla isona Scarlett O'Hara. Miksi ihmeessä minä haluan samaistua tuittupäiseen, hemmoteltuun, läpeensä itsekkääseen naiseen, joka tekee mitä tahansa päämääriensä eteen? Scarlett on julma ja kova, eikä kukaan pidä hänestä. Hänet suljetaan kunniallisten ihmisten määritelmän ulkopuolelle. ("With enough courage, you can do without a reputation." Rhett Butler) Miksi en koskaan ole halunnut olla Melanie, joka kyllä on hanhi tai lammas, mutta osoittaa olevansa vahvempi, rehellisempi, sosiaalisesti älykkäämpi ja kaikin tavoin parempi ihminen. Mellyn mielipidettä arvostetaan, hänellä on paljon ystäviä ja hän pitää ihmisistä. Hänen elämänsä on varmasti onnellisempaa kuin Scarlettin. Melly on hyvä ihminen, mutta miksi minusta ei silti tule isona Melanieta vaan edelleen Scarlett? Mikä Scarlettin karismassa tenhoaa kaiken tällaisen ylitse?
Sama tulee esiin kirjan/elokuvan miesrooleissa. En ole koskaan haaveillut tapaavani jonain päivänä rehellistä, kunniallista, kirjoja rakastavaa Ashleyta, vaan unelmieni mies on aina ollut Rhett Butler. Huijari, omaa etuaan häikäilemättä tavoitteleva peluri, avoimesti prostituutiota ylläpitävä seikkailija ja ihmisiä älykkyydellään manipuloiva yksinäinen susi. Miksei hyvä mies kelpaa, miksi haluan Rhettin? Tähän löysin alkeellisen vastauksen. Elokuvassa Rhettiin kunniattomuus vielä korostuu, mutta erityisesti kirjassa tuodaan esiin Rhettin heikkous. Hän rakastaa Scarlettia, tekisi mitä vain hänen vuokseen, mutta ei uskalla näyttää rakkauttaan, koska tuntee tämän luonteen liian hyvin. Rakkaus on hänen Akilleen kantapäänsä, haavoittuva kohtansa. En minä Rhettin tavoin epärehellistä miestä halua, haluan yhtä älykkään ja itsevarman ja rakkaudessaan yhtä intohimoisen miehen. Ashelyn saamattomuus ärsyttää, vaikka hän muuten olisi parempi tyyppi. Lapasmiestä minä en jaksaisi.
Ei ihme, että olen kranttu miesten suhteen. :)
(Kuvat täältä.)
P.S. Sen talvi nyt. Loppuviikon lumet pihassani eivät ole sulaneet ja lisää sataa. Alunperinkin väliaikaiseksi tarkoitettu syksytaustani saa nyt lähteä, on talviaika taas. Yritän olla vakaampi näiden taustojen suhteen, mutta toisaalta, kyllähän mieltään saa muuttaa. :)
