(Kuva WSOY:n sivuilta.)Eeva Kilpi on uusi sankarittareni. Professorini viittasi häneen vuosi sitten muistitietoa käsittelevällä kurssilla, ja nyt vasta lainasin kirjastosta hänen muistelmakirjansa Rajattomuuden aika. Aikaisemmin olen lukenut vain joitain hänen runojaan, mutta en koskaan romaaneja.
Karjalaisuus, ihmissuhteet ja luonto ovat Kilven koko tuotannon pääteemat hänen itsensä mukaan. (Tässä kohdin minun on helppo kuvitella eräänkin kirjasnobin tuhahtavan "evakkoeukon kärinälle", sillä kotimainen kirjallisuus ei eräille merkitse mitään... Olipa ilkeä ja mauton ja turha sivuhuomautus, mutta se pyörii matona mielessäni, parempi purkaa pois tänne.) Rajattomuuden aika kertoo hänen varhaislapsuudestaan Karjalan Hiitolassa, ajasta ennen sotaa ja evakkomatkaa, jonne Kilpi lähti 11-vuotiaana. Aiemmin Killpi on kirjoittanut kolme muistelmaromaania sodista. Niistä vain viimeinen, Jatkosodan aika, löytyy omasta hyllystäni, mutta toisetkin kaksi hankin luettavaksi heti kun kirjastossa tai divarissa tulevat vastaan. Jatkosodan ajan olen hankkinut tietämättä mitä oikeastaan ostin, ajattelin vain ostavani jonkin omaan alaani liittyvän romaanin.
Eeva Kilvellä on uskomaton taito muistaa ja kertoa muistojaan elävinä. Hiitolan kylä on tähän asti ollut minulle vain nimi, josta erään ystäväni kansallispuku on peräisin, mutta nyt sillä on uusi merkitys. Hiitola herää Kilven muistoissa eläväksi kyläksi, vihreäksi ja kauniiksi, lapsen näkökulmasta tietenkin. Tästä kirjasta tuli ehdottoman hyvälle tuulelle ja onnelliseksi. Sota on kirjassa koko ajan läsnä, painostavana tunnelmana tulevaisuudessa, mutta Hiitolan Raivattala on silti kaunis ja lapsuus ihmeellinen aika.
Rajattomuuden aikaa lukiessa minulle herää hirveä tarve muistaa itsekin. Se ei ole pelkästään mukava tunne, sillä minulla ei ole erityisen hyvä muisti. Muistoistani ei kirjoitettaisi romaania, ei edes novellia, ei yhtään mitään. Minulla ei ole lapsuudestani eläviä, voimakkaita ääni-, tuoksu-, maku- ja tunnelmamuistoja, vain joitain yksittäisiä. Muistini torjuu paljon hyvää, valikoi muistettavaksi ikäviä juttuja, eikä toisaalta suostu muistamaan kaikkea edes aikuisiältä. Esimerkiksi: minulla ei ole yhtään mielikuvaa siitä, että lukiossa ollessani, kun asuin Jyväskylässä jo, äidilläni murtui käsivarsi tai ranne, kipsi siinä kuitenkin oli. Voisin väittää, ettei sellaista ole tapahtunut, ellei lääkärintodistusta löytyisi. Se on ollut koko perheeseen vaikuttava asia, on minun täytynyt olla siitä tietoinen. Silti en muista siitä mitään, en yhtään mitään. Miksi en?
Muistia voi herätellä esimerkiksi tuoksujen, esineiden, makujen tai valokuvien avulla. Pitäisi joskus ottaa oikein asiakseen selata lapsuuden valokuvia sisältävä laatikko ja miettiä, paljonko minä niistä muistan. Muistia kun käsittääkseni voi myös harjoittaa.
Ajattelin, että jos Eeva Kilvelle jonain päivänä perustetaan nimikkoseura, niin minä liityn siihen.
