Joskus Suomen historian aineopintoihin tenttimäni Anne Ollilan Jalo velvollisuus. Virkanaisena 1800-luvun lopun Suomessa (SKS:n toimituksia 711, 2000. 1.p. 1998) on ensimmäinen tenttikirja, jonka luen uusintana ja ihan vapaaehtoisesti. Tavallaan tämä on siis työlukemistoa, vaikka huomasinkin ahmivani virkanaisten elämäntarinoita kuin parastakin romaania (siis kategoriassa Työmatkoja eikä Kirjaseikkailuja, vaikka toisinkin voisi olla). Kiinnostukseni 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisasianaisten elämänkertoihin on herännyt jälleen, ja sen takia tulin tarttuneeksi tähänkin kirjaan.

Anne Ollila tarkastelee 1800-luvun lopun suomalaisten virkanaisten elämäntapaa mikrohistoriallisella otteella eli käyttäen esimerkkinä kolmea virkanaista: Naemi Ingmania, Emilia Hällströmiä ja Lucina Hagmania. Täytyy kyllä oikasta kirjan Johdantoa: Emilia Hällström ei ole erityisen vahvasti yksi päähenkilö, vaan koko hänen sisarusparvensa, neljä tyttöä ovat tasaveroisesti esillä kirjassa. Lähteenä Ollila käyttää naisten kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja, aikalaisdokumentteja siis. Tutkimuksessa käydään läpi erilaisia naisten elämän osa-alueita, esim. kasvatusta ja koulutusta, tunnollisuutta hyveenä, naisammatteja, uskonnollisuutta ja yhteisöllisyyttä. Sukupuolihistoriallinen (vai naishistoriallinen) tutkimus paljastaa sukupuolten välisiä eroja ja niitä rakenteita ja käytänteitä, joilla eroja ylläpidettiin ja kehitettiin edelleen.

Kirja on kirjoitettu hyvin sujuvaksi. Ollila ei leveile sivistyssanoilla tai tieteellisillä teorioilla, metodiosuuskin on hurjat seitsemän sivua pitkä. Tämä on sitä populaaria historiankirjoitusta, hyvin viihdyttävää luettavaa.  Enkä tarkoita sitä huonoksi ominaisuudeksi. Silti kaipasin välillä lähdeviitteitä. Niiden puuttuminen paikoitellen on taatusti ihan tietoinen ratkaisu, sillä Ollila on liian fiksu nainen jättääkseen ne vahingossa pois. Nootit on tosi tarkkoja silloin niitä on, mutta välillä minua olisi kiinnostanut, mistä joku tieto oli peräisin, eikä mitään viitettä ollutkaan, ei alkuperäislähteisiin eikä kirjallisuuteen. Gradu ei ikinä menisi läpi tällaisella viittaustekniikalla, mutta ilmeisesti "suuri yleisö" ei tarvitse niin tarkkaa viittamista. :)

Hassua on se, miten jopa tenttikirjoja tulkitsee eri tavoin eri elämänvaiheissa. Luettuani tämän opintojeni alkuvaiheessa minulle jäi lähinnä mieleen se, kuinka ahkeria naisten odotettiin olevan ja miten pitkiä päiviä he tekivät esimerkiksi opettajaseminaarissa. Nyt minua kiinnosti lähinnä sivistyneistöön kuuluneiden, koulutettujen naisten vaihtoehdot: virkaura tai avioliitto, ei molempia. Valitsemalla esimerkiksi opettajattaren ammatin nainen valitsi naimattomuuden. Toisaalta naimisiin menevän naisen odotettiin keskittyvän kodinhoitoon niin, että entiset ystävätkin saivat jäädä toiseksi.

En voi olla vertaamatta nykyaikaan, jolloin koulutetulta naiselta odotetaan molempia: sekä ura että perhe. Kun ystäväni kanssa joskus suureen ääneen julistimme, että keskitymme juuri nyt uraamme, minkä takia juuri nyt ei miesystäviä lähettyvillä näy, kaikki nauroivat. Tietysti, koska tarkoitimme sen vitsiksi, mutta eikö se ole myös vähän outoa? Jos oikeasti ilmoittaisin, että valitsen perheen sijasta uran, minua pidettäisiin kylmänä, kovana ja vähän säälittävänä. Sinkkuus ei voi olla tietoinen valinta nykypäivänä. Kyllähän kaikkien naisten pitää haluta mies ja 1,8 lasta sen uran lisäksi.

"Palkkatyö takasi naisille taloudellisen itsenäisyyden, joten heidän ei enää tarvinnut hankkia itselleen elättäjää avioitumalla. Jos mieluista kosijaa ei löytynyt, naimattomuus oli varteenotettava vaihtoehto. Samalla naisasialiike lisäsi naisten tietoisuutta uudenlaisen vapauden mahdollisuuksista; joillekin naisille naimattomuus saattoi olla tietoinen valinta. Tätä tukee muutamien naimattomien naisten kommentit vuosisadan vaihteesta. Miina Sillanpää on todennut omasta elämänratkaisustaan seuraavasti: 'Mikään ei voita vanhanpiian elämää. Menen nyt minne tahansa, eikä koskaan tarvitse ajatella sitä toista. Mennä naimisiin! Järki-ihminen! Ei, tiedättekö, minun on tehtävä työni yksin! Se on ollut ainoa osallistumiseni mahdollisuus!'"

Minulla on aina näitä omia kausiani, milloin mitäkin. Juuri nyt minua puhuttelee kovasti yli sata vuotta sitten elämänsä ihanaa taistelua käyneiden naisten työ. Lucina Hagmanin ja Minna Canthin elämänkertoja pitänee käydä lukemaan lähiaikoina.