Kaipasin luettavakseni jotain sulavasti nielusta alas menevää hömppää, ja mikäpä olisi siihen parempi kuin Utrio-suosikkini Rakas Henrietta (Tammi 1993, 1.painos 1977). Jotkut kirjat kestävät aikaa ja tusinan lukukertoja, ja Henrietta kuuluu ehdottomasti siihen joukkoon.

Minä pidän tästä kirjasta hirmu paljon. Se on kevyt ja hyväntuulinen, helppo ja kohtalaisen hengetön, mutta silti ehdottomasti klassikkoainesta. Kaari Utrio kirjoitti jossain vaiheessa tiiliskivimäisiä viikinkisaagoja, mutta on jälleen viime vuosina palannut kuvaamaan 1800-luvun Helsinkiä, jossa Henriettakin seikkailee.

Kirjan viehätys perustuu kahteen asiaan: ihastuttavan ristiriitaiseen päähenkilöön sekä hersyvään huumoriin. Henrietta Silfverhane on päähenkilöksi raikas: kaunis ja älykäs (totta kai), mutta myös aika ärsyttävä. Henrietta muistuttaa joidenkin muiden Utrion romaanien kauhisteltavia neitoja, niitä joita kaikki pelkäävät, koska he ovat aina oikeassa ja tietävät etiketin säännöt paremmin kuin edes keisari. Aina tyylikäs, aina hillitty ja pistävän älykäs, kaikkien etäältä ihailema, kaunis nainen on roolityyppi, joka usein on pahis, mutta tässä kirjassa päähenkilö. Kohtaus, jossa Henrietta tajuaa, että koko hänen perheensä pelkää häntä, on mainio. Ei Henrietta sopisi päähenkilöksi, jollei hänessä olisi myös aimo annos huumorintajua, jonka avulla hän sitten selviää liian kireästä korsetistaan ja myssynnyöristään.

Enkä ikinä lakkaa nauramasta loppukohtaukselle, jossa Henrietta makaa poski veressä Vikstedin muorin mökin maalattialla, ja muori kirkuu kuolinvuoteeltaan: "Kosii!" ja nousee siistimään paikkoja, kun lääkäri lähti hakemaan pappiakin häntä katsomaan. Eihän pappia nyt sotkuiseen torppaan voi päästää, oli omistaja kuolemaisillaan tai ei. :) Henriettan sankari Fabian ei ole kovin realistinen hahmo, mutta ei se vähennä hänen kirjankin läpi nousevaa karismaansa. Fabian on vähän kuin Rhett.

Rakas Henrietta on siinä mielessä poikkeuksellinen Utrion seurapiirikuvaus, että romaanissa annetaan vähän tavallista enemmän tilaa myös muille kuin aatelisille. Ei henkilöinä, mutta tausta-aiheena, sosiaalisen omantunnon heräämisenä nuoressa tytössä. Yksi hahmo siis kantaa ruokakoreja torppiin.