Kävin ystäväni kanssa jälleen leffassa; viime aikoina löydän itseni teatterista tuhkatiheään, kun niin paljon on "pakko" nähdä. Kultainen kompassi on kiihkeästi odotettu ja ilolla vastaanotettu elokuva ainakin minulle ja leffaseuralaiselleni.

Elokuva perustuu Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian ensimmäiseen osaan. Olen lukenut ne joskus, mutta en muista yksityiskohtia enää. Siksi minulla oli ilo katsoa elokuvaa sellaisenaan ja arvioida sen tarinaa ilman kirjan painolastia. Ja pidin näkemästäni, pidin kovasti. Niin kokonainen kuin elokuva olikin ilman kirjan tietoja, heräsi siitä myös halu kerrata trilogia jossain vaiheessa lähitulevaisuutta.

Kultaisen kompassin maailma, päähenkilön Lyran maailma, on meidän universumimme rinnakkaistodellisuus. Koko kirjasarja perustuu ajatukseen, että maailmankaikkeudessa on useita rinnakkaisia universumeja, jotka muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän, mutta eivät ole aivan samanlaisia. Lyra asuu Oxfordissa, joka on kovasti toisenlainen kuin meidän maailmamme Oxford, mutta samojakin piirteitä löytyy. Tässä maailmassa on monia kansoja: maaihmiset, veneissä asuvat gyptit, taivaalla lentävät noidat ja pohjoisen jääkarhut. Universumien välistä tasapainoa, kulkureittejä ja kaikkea jännää pitää yllä Tomu, joka on kirjasarjan keskeinen aihe. Ensimmäisessä osassa ei vielä päästä kovin syvälle Tomun ratkaisuun, mutta siitä jo puhutaan.

Mielenkiintoisin Pullmanin ideoista on jokaisen ihmisen sielu ja henkieläin, daimoni, joka kulkee ihmisen rinnalla. Daimoni on eläinhahmo, joka osaa puhua, jonkinlainen ihmisen tunnus ja suojelija. Ihminen ja daimoni tuntevat toistensa kivut ja tunteet, eikä heitä voi erottaa - ihminen ilman daimonia on luonnonoikku, epänormaali, lähes saastainen. Lapsen daimoni muuttaa muotoaan, mutta kun hän kasvaa aikuiseksi, daimoni asettuu johonkin ihmisen luonnetta kuvaavan eläimen muotoon.

Lyra on siis pikkutyttö, joka elää Jordan-collegessa Oxfordissa, jonne hänen setänsä lordi Asriel on jättänyt hänet kasvatettavaksi. Hänen daimoninsa on Pantalaimon, joka muuttaa muotoaan jatkuvasti. Lyra on villi, rohkea ja älykäs. Lyran maailma muodostuu Jordanista ja Oxfordin kaduista ja katulapsista, kunnes ihastuttava rouva Coultier ottaa hänet mukaansa toisenlaiseen elämään. Köyhien ihmisten riesana on jo jonkin aikaa olleet Kahmaisijat, jotka kaappaavat lapsia, ennen kaikkea orpoja ja köyhien lapsia. Lyran paras ystävä Roger kahmaistaan, ja Lyra päättää pelastaa hänet. Rouva Coultier on vain vähän hankala, mutta Lyra saa apua ja matkustaa pohjoiseen pelastamaan Rogerin ja muut kahmaistut lapset. Matkalla hän ystävystyy niin gyptien kuin jääkarhujen kuninkaan Iorek Byrnisonin kanssa ja lentelee ilmalaivalla pitkin ja poikin.

Taistelevat karhut olivat minusta hirmu hienosti tehtyjä, samoin gyptien laivoissa oli tunnelmaa. Rouva Coultier oli juuri sellainen, jollaisiin naisiin pikkutytöt ihastuvat, ja Lordi Asrielia näyttelevän Daniel Craigin silmät ovat edelleen jäänsiniset kuin Bondilla aikanaan. Paras roolivalinta oli kuitenkin Eva Green noita Serafina Pekkalana. Vaikka rooli oli pieni, sopi hän minusta siihen kuin nakutettu. Lyra itse sen sijaan... Noh, minusta hän oli vähän liian söpö. Niin hienoa kun onkin, että seikkalun pääosassa on pikkutyttö, niin voisiko hän joskus olla vähän taviksempi? Lyran kiharat ovat pikkuisen liian järjestyksessä, aivan kuin Hermione pahimmillaan Potter-leffoissa. Henkilönä Lyra sen sijaan on minusta huikean ihana: niin rohkea että vuoretkin varmaan siirtyisivät sillä sisulla ja henkisellä voimalla.

Leffan kotisivuilla voi hakea itselleen oman daimonin. Minulle tuli kettu nimeltään Myron. Jännä ajatus, tuo daimonijuttu.