"Hulluus on sitä, että tuntee kiduttavan voimakkaasti sellaisen ajan surun ja ilon, jota ei ole vielä ollut tai joka on jo mennyt. Ja suojellakseen haurasta näkemystään tuosta toisesta ajasta hullut puolustavat tilaansa liikuttavan lojaalisti, ja ympäröivät sen tuhansin harhautusjuonin. Nämä juonet puolestaan ajavat heidät yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen ja valoon (joka on heidän onnettomuutensa ja heidän palkkionsa) ja panevat heidät valinnan eteen. He voivat joko hellittää ja vetäytyä takaisin, ottaa huojentuneena vastaan rationaalisen katsomuksen ja muiden hyväksynnän, tai he voivat jatkaa, ja vajoamalla nousta. Kun ja jos he anteeksiantamattomalla itsepäisyydellään lopulta pääsevät tunkeutumaan yhä uusiin liikkumattoman valon maailmoihin, heitä ei enää kutsuta mielenvikaisiksi tai hulluiksi. Heitä kutsutaan pyhimyksiksi."

Tämän syksyn parhaan kirjaelämyksen palkinto on jaettu. On vaikea kuvitella ihan vähään aikaan löytyvän kirjaa, joka tekisi yhtä syvän vaikutuksen kuin Mark Helprinin Talvinen tarina. Se on ilmestynyt jo vuonna 1983 ja suomennettu 1985, ja nyt vasta minä luin sen. Luin pitkään ja hartaasti, sillä näitä noin 740 sivua olen kahlannut pari viikkoa. Ei se ollut hidasta kirjan huonoudesta, vaan syvyydestä.

Monitasoisia ja vaikeasti ymmärrettäviä kirjoja kritisoidaan usein sillä, että lukija kehuu helposti kirjaa, jota ei ymmärrä, koska on vaikuttunut sen vaikeaselkoisuudesta, mutta eihän kirja olla hyvä jos sitä ei ymmärrä. Voiko vaikeus olla kirjan hyvyyden mitta? Toivottavasti ei, tiedän monta hyvää kirjaa, jotka ovat hyvin helposti ymmärrettäviä, eikä vaikeasta kirjasta voi pitää, jos se ei ole hyvin tehty. Talvinen tarina on vaikea ja monitasoinen, mutta samalla niin täynnä taikaa, ettei sitä lukiessa voi olla lumoutumatta.

Tarinan keskeisin henkilö on New York, kaupunki kaikessa värikkyydessään, kaunis ja kauhea. Kirja alkaa 1900-luvun alkupuolelta ja loikkaa sitten milleniumin aattoon, 2000-luvun vaihteeseen. 1980-luvulla ilmestynyt kirja sijoittuu siis tavallaan myös tulevaisuuteen, meidän näkökulmastamme menneeseen tulevaisuuteen. Helprin on tunnettu juutalaiskirjailijana, ja Talvisen tarinan vuosituhannen vaihteen sanotaankin kuvaavan juutalaisten tuhatvuotisen valtakunnan syntyä.

Henkilögalleria on laaja ja yksityiskohtaisesti kuvattu. Helprin piirtää niin hienoja henkilökuvia, että haluaisin tutustua heihin kaikkiin (paitsi ehkä pahis-Pearly Soamesiin). Ydinhenkilö on Peter Lake, täydellisen rehellinen murtovaras, joka pakenee New Yorkista ja palaa sinne takaisin muutaman vuosikymmenen päästä vanhentumatta lainkaan. Peter Lake on jonkinlainen messiashahmo tai sen tapainen, en oikein tiedä, mihin vertaisin. Hän on tärkeä, joka tapauksessa. Peteria jahtaa rikollisjoukkio, häntä suojelee Beverly -nimisen naisen rakkaus ja hän ratsastaa jättimäisellä valkoisella hevosella, Athansorilla. Valkoinen hevonen on huikea henkilö kirjassa, komea ja sieluun osuva.

Peter Laken lisäksi henkilöitä on paljon. Heihin on parasta tutustua itse. Tämä on "tarina rakastavaisista, uneksijoista, hulluista ja neroista"( kuten täällä todettiin). Heidät kaikki kannattaa tavata.

Suurin osa kirjasta tuntuu tapahtuvan talvisessa New Yorkissa tai sitten toisessa ulottuvuudessa sijaitsevassa kylässä, jossa myös on aina talvi. En tiedä ketään kirjailijaa, joka saisi talven kuulostamaan niin kauniilta. Ylipäätään Helprin käyttää paljon metaforia ja adjektiiveja, joilla hän saa lukijan vangikseen. Hänen kuvaamansa tapahtumat ja ihmiset ovat ihmeellisyydessään melkein fantasiahenkilöitä, mutta samalla kuitenkin lihaa ja verta, oikeita ihmisiä. He ovat erikoisia, mutta voisivat olla ketä tahansa. Siinä on se, mikä minuun kolahti Talvisessa tarinassa: se on fantasiakirja, ilman muuta, mutta jotenkin tuntui koko ajan, että kyse on vain näkökulmasta. Voisin siis nähdä Talvisen tarinan kaltaisen maailman, jos vain avaisin silmäni ja katsoisin ympäristöäni vähän eri tavalla. Ne ihmeelliset henkilötkin: kyse on vain siitä, miten läheisiään katsoo. Kunpa osaisin nähdä maailman pienet yksityiskohdat ja niiden kautta avautuvan kauneuden, niin muistaisin useammin, miksi olen onnellinen.

Rakkaus on Talvisessa tarinassa hiukan liian yksinkertaista ja suoraviivaista. Sitähän rakkaus ei ole, ei tässä maailmassa, vai onko siinäkin kyse ajatustavasta? Mutta yksi asia on selvää: minä rakastuin tähän kirjaan. En tiedä, milloin uskallan lukea sen uudelleen, se kun ei ollut minulle ahmittava kirja (joillekin se on ollut sitäkin), se oli kirja jonka avaan vain varovasti, kunnioittaen ja tarinaa hellien.

En voi muuta kuin lainata taas, nyt arvostelua täällä:

"Listen to him [Helprin] as he tells you his story. Perhaps you'll find, like a friend of mine who recommended this novel to me, that you won't want to get to the end of it either. Like a good movie, a good wine, or a good life, you want it to keep on keeping on."