Eniten koko syksynä odottamani kirja - ja nyt se on luettu. Fanitan Juha Itkosta aika paljon, olen fanittanut aina esikoisromaanista Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) asti. Se kirja jätti minuun jäljen, jollain selittämättömällä tavalla se puhutteli vaikka aihe oli vieras. Koska myös Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) oli hyvä, odotin tämän uusimman lukemista aika kovasti. Odotin kyllä, mutta aika kärsivällisesti: hypistelin kirjaa kaupoissa, mutta en liittynyt kirjaston varausjonoon (25 varausta  juuri nyt Jyväskylän kaupunginkirjastossa). Ja sitten yllättäen siskoni oli saanut sen kaveriltaan lainaksi ja toi jouluksi kotiin - mikä aarre! Hetken vielä pyristelin, luin Pratchettia kevennykseksi Mukkan jälkeen, ennen kuin raaskin avata Itkosen uusimman romaanin Kohti (Otava 2007).

Kohti vei Itkosen jälleen Finlandiaehdokkaaksi, mikä takasi hyvän julkisuuden. Toisaalta nuorena, edustuskelpoisena (mitä siihen ikinä haluaakin sisällyttää) kirjailijalahjakkuutena Itkonen on aika paljon esillä mediassa. Joka tapauksessa kirjasta on kirjoitettu paljon, hyvä arvio esimerkiksi Een blogissa.

Kohti on nykyaikainen perheromaani, siinä mielessä, että sen päähenkilöt muodostavat palasiksi hajonneen perheen. Isä Tapani Ansas, poika Jussi ja tytär Julia ovat ajautuneet niin kauas toisistaan, että vaaditaan matka tsunamin ruhjomaan Khao Lakiin ennen kuin he pystyvät lähestymään. Perheen äiti Anneli on kuollut sen jälkeen, kun Tapani ja hän erosivat. Melko tärkeä sivuhenkilö on myös perheenjäsen, Jussin vaimo Anna nimittäin, miniä ja käly siis. Anna ei ole Thaimassa, mutta Jussin elämän koossapysymisen kannalta Anna on ratkaiseva.

Itkonen antaa kunkin päähenkilön vuorollaan pauhata oman ideologiansa ja maailmankuvansa puolesta sivutolkulla. Miksi Kohti on näin paksu? Jossain haastattelussa (olisiko ollut kirjamessuilla) Itkonen sanoi, että hän ei halunnut jättää mitään pois, vaikka kirjasta tulikin pitkä ja osin paatoksellinen. Kaikella siinä on paikkansa ja kaikki lauseet ovat tärkeitä. Se on totta siinä mielessä, että Itkosen tyyli kirjoittaa perustuu jonkinlaiseen aika mukaansatempaavaan rytmiin. Lauseet ovat välillä puolen sivun mittaisia, välillä vain yhden sanan. Pilkkuja on ja ei ole, kirjoitus on välillä kuin puhetta, välillä kuin ihme ja välillä jotain muuta.

Jussilla, Julialla ja Tapanilla on omia ongelmiaan, joita he ratkovat samalla kun selvittävät alkuperäistä tehtävää: miten saada maailmanparantaja Julia palaamaan takaisin Suomeen. Minulla oli vaikeuksia samaistua keneenkään päähenkilöistä, sillä he kaikki tuntuivat etäisiltä omaan maailmaani nähden. Silti minä vuoroin pidin heistä, vuoroin inhosin, sillä he olivat typeryydessään, heikkoudessaan ja viisaudessaan kuitenkin moniongelmainen perhe, ja perheen käsite puhuttelee minua.

Itkosen kirjojen lopetukset ovat yleensä hyviä, eikä Kohti ollut poikkeus. Siskoni rinnasti sen Lost in Translation -leffan lopetukseen, ja se oli minusta hyvä vertaus: kun viimeiset sanat jätetään kertomatta, jää lukijalle valinnanvaraa. Hienosti lopetettu romaani, Juha Itkonen. Kirjoita lisää.