Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta on mielenkiintoinen kirja. Se on hämmentävä sekoitus dekkaria ja fantasiakirjaa (reaalifantasia on Jääskeläisen oma luonnehdinta, siitä lisää esim. Nonon haastattelussa), ja varmaankin sitä voisi lokeroida vaikka mihin kategorioihin, mutta tavallaan turhaan. Kategoriat eivät tee sille oikeutta.

Lumikko ja yhdeksän muuta kertoo Ella Milanasta, vastavalmistuneesta äidinkielen opettajasta, joka tekee sijaisuutta kotikunnassaan Jäniksenselällä. Jäniksenselkä on pikkukaupunki, joka on hyvin kirjallisesti suuntautunut, sillä sieltä on kotoisin tunnetuin suomalainen lastenkirjailija Laura Lumikko. Hänen Otuksela-kirjansa ovat muumejakin suositumpia maailmalla, mutta kirjailijatar itse on syrjäänvetäytyvä ja omalaatuinen. Vuosikymmeniä sitten hän on perustanut Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon on ottanut jäseniksi yhdeksän lasta luvaten kouluttaa lapsista kirjailijoita. Yllättäen Ella Milanasta tulee Seuran kymmenes jäsen, mutta ennen kuin hän ehtii aloittaa koulutustaan, Laura Lumikko katoaa.

Ella Milana alkaa tehdä tutkimusta Laura Lumikosta. Materiaalin keräämiseen hän käyttää Seuran keskinäistä, salaista Peliä, jossa pelikumppanista imetään tietoa, ideoita, ajatuksia, tunteita - mitä vaan materiaaliksi sopivaa. Jääskeläinen on kuvannut Pelin pelottavaksi ja uhkaavaksi, sitä ei tehnyt mieli itse kokeilla. Ellan tutkimusten edetessä hän saa selville asioita Seuran menneisyydestä, ja kirjan loppupuolen tunnelma on hyvin paljon alkua tiiviimpi ja jännittävämpi.

Alkupuolella kirjaa ajattelin, että teksti tuoksuu vielä nuorelta kirjailijalta, että siinä on jotain sellaista liian yrittämisen makua. Ehkäpä se maku oli kuitenkin vain omassa päässäni, sillä loppupuolella kirjaa se haihtui. Jääskeläinen osaa hienon taidon kertoa lukijalle paljon, mutta ei kaikkea. Jäniksenselän kaupungista, Laura Lumikon salaisuudesta ja tarinan jatkossa jäi lukijan omille ajatuksille paljon tilaa. Hieno ja myös rohkea juttu oli myös se, että kirjassa oli oikeasti hauskojakin juttuja. Minä ainakin nauroin välillä hyville ilmaisuille, hauskoille jutuille tai sanankäänteille. Sanon sitä rohkeudeksi sen takia, että joskus tuntuu kuin "oikean" kirjallisuuden pitäisi olla vakavaa. Että hauskat kirjat ovat oma kategoriansa (taas ne!) ja että niistä ei voi puhua samassa kappaleessa. Mutta Lumikko ja yhdeksän muuta on todella hyvä kirja samalla kun se on hauska, jännittävä ja omaperäinen, minun mielestäni ainakin. Ja varmaan myös monen muun. Lisää kehuja esim. HS:n arvostelussa.

Ja kannattaa lukea Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura. Sekin on ihan hyvä omassa lajissaan.