Ville Kivimäen ja Tiina Kinnusen toimittama Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta (MinervaKustannus, 2006) on uuden suomalaisen sotahistorian uranuurtajia. Uudenlaiset metodiset ja teoreettiset lähestymistavat sekä ennen kaikkea laajempi käsitys lähteistä ja sotatutkimuksen tarkoituksista ovat luoneet tännekin niin sanotun "uuden sotahistorian" vastapainoksi taistelujen, aselajien ja kenraalien historialle. Selailin kirjaa gradua tehdessä, mutta en perehtynyt siihen tarkemmin - kunpa olisinkin.

En halua tuputtaa tutkimukseni juttuja liikaa tässä blogissa, mutta haluan lainata tähän muutaman kohdan Ville Kivimäen artikkelista kyseisestä kirjasta. Teoriapuoleen keskittyvä artikkeli Sodan kokemushistoria. Uusi saksalainen sotahistoria ja kokemushistorian sovellusmahdollisuudet Suomessa aiheutti minulle huikean hyvän olon tunteen viime viikolla. Ihanaa löytää kirja, jossa joku kirjoittaa hienosti auki sen, mitä minäkin ajattelen, mutta en osaa sanoa. Ja että ajatuksilleni on olemassa kokonainen teoreettinen viitekehys, johon tarttua!

Ensinnäkin, tässä on puettuna järkeviksi lauseiksi syy, miksi minä haluan tutkia niinkin kuluneeksi väitettyä ajankohtaa kuin talvi- ja jatkosodat.

"Kaikesta sotahistoriallisesta tutkimuksesta huolimatta tiedämme varsin vähän sodan kokemuksesta. Mitä sota itse asiassa merkitsi sen kurimukseen joutuneille ihmisille? Mikä sai heidät kestämään olosuhteita, jotka meille näyttäytyvät tyystin vieraina ja usein musertavina? Miksi ihmiset sodassa ja sen jälkeen toimivat kuten toimivat, ja miten on mahdollista, että samoja kokemuksia voidaan muistaa niin eri tavoin?"

Aion tutkia naisten kertomuksia kokemuksistaan palkkatyössä sodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Mitä sitten ovat kokemukset? Tutkimuksen käsitteenä kokemus on eri asia kuin arkikielessä:

"Kokemus on näin ollen kielellisesti käsitelty subjektiivinen käsitys jostakin elämyksestä tai tapahtumasta. Esimerkiksi objektiiviseen todellisuuteen kuuluva tapahtuma, kuten metallinsirpaleen osuminen ihmiseen, muuttuu sanojen kautta subjektiiviseksi haavoittumisen kokemukseksi, jonka sisältö puolestaan on riippuvainen vallitsevista kulttuurisista merkityksistä. Vaikka kokemus paikantuukin yksilöön, ei tämä merkitse kokemuksen irrallisuutta ympäristöstään. Juuri sosiaalisesti jaettu kieli rajaa ja määrittää kokemuksen ja tekee sen ylipäätään mahdolliseksi ymmärtää."

Tokihan tulen käyttämään etnologien määritelmiä kokemuksesta, kerronnasta, kokemuskertomuksista ja muistista, mutta tämäkin tukee ajatuksiani ihan hyvin. Mutta pelkkä kokemuskertomusten analysointi jättää tutkimuksen ohueksi, pitää nähdä niiden taakse:

"Sodan kokemushistoria ei kuitenkaan tarkoita vain sen tutkimista, mitä koettiin ja miten tämä kokemus vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan. Kokemus on nähtävä välittävänä tasona sekä rakenteiden ja yksilön että rakenteiden itsensä välillä."

Sodan kokemushistoriallisen tutkimussuuntauksen yksi piirre on vuosirajauksen 1939–1945 merkityksen heikkeneminen. Ymmärtääksemme toista maailmansotaa Suomessa meidän pitää tutkia myös sotaa edeltänyttä aikaa. Eikä sota loppunut rauhansopimukseen, vaan

"Sodassa koettu säilyi yhteiskunnassa henkisinä ja fyysisinä haavoina, menetettynä nuoruutena tai lähimmäisenä – mutta myös omaa identiteettiä vahvistavana, mahdollisesti positiivisena kokemuksena. - - Sotakokemus järjesti uudelleen käsityksiä kansalaisuudesta ja "minuudesta" - -  sota myös pirstoi identiteettejä; tutkittaessa sotasukupolven naisia, miehiä ja lapsia ovat rikkoutumisen kokemus ja pyrkimys oman elämän eheyttämiseen keskeisiä teemoja."

Vaikka välillä olen niin väsynyt, etten jaksaisi sanoa edes tali-ihantalaa loppuun, niin onneksi on välillä näitä inspiroivia hetkiä. Viime viikolla hyvän olon aiheutti tuo em. artikkeli, eilen taas yliassarimme. Hän oli kaikista kiireistään huolimatta lukenut tutkimussuunnitelmaani ja laittoi korjausehdotuksia - ei paljoakaan sisällöllisiä niin kuin pelkäsin vaan lähinnä asetteluun ja rakenteeseen liittyviä juttuja, jotka tehostavat sisällön ymmärtämistä. (Sisältökysymyksiä puidaan parin viikon päästä laitoksen seminaarissa, iiks.) Hänen palautteestaan tuli tosi rohkaistunut olo, ja pitkästä aikaa jaksoin taas uskoa siihen, että tämä kaikki vielä järjestyy. Oikein innostuin papereiden muokkaamisesta ja päivitin iltapäivän tarmonpuuskassa vielä cv:nikin. Nyt pitäisi alkaa apurahoja herua, viimeinkin.