Parin päivän sisällä luin toisen kerran Hämeen-Anttilan kirjan ja kävin katsomassa Olli Saarelan elokuvan Suden vuosi. Ne ovat erilliset, erilaiset teokset, jotka kumpikin ansaitsisivat omat tekstinsä täällä, sillä niistä kirjoittaminen yhdessä menee helposti kirjan ja elokuvan vertailuksi, joka on yleensä tyhjäpäistä. Kirja ja elokuva ovat eri asioita. Mutta niiden vertailu on vain niin helppoa, että sitä tulee tehtyä. Koska olin kovin kiintynyt kirjaan, halusin mennä katsomaan elokuvan ihan yksin ilman ketään seuralaista, jotta saisin kokea sen rauhassa. Se oli hyvä ratkaisu.

Tarinan idea on yksinkertainen: on lahjakas opiskelija Sari Karaslahti, joka sairastaa epilepsiaa ja eristäytyy sen takia omaan erakkomaiseen elämäänsä. Hän on ihastunut opettajaansa Mikko Gromaniin, joka kirjan kuvaamana aikana kokee avioeron ja sen jälkeen uskomattoman rahanpuutteen ja jopa nälän, kunnes pääsee uuteen alkuun Sarin avulla. Groman ja Sari löytävät toisensa eri vaiheiden jälkeen. Heidän lisäkseen kirjassa kuvataan Mikon vaimon Mikaelan ja heidän tyttärensä Lotan maailmoja, jotka ovat kovin erilaisia perheen isään verrattuna.

Pidin sekä kirjasta että elokuvasta, mutta kirja on minulle tärkeämpi. Elokuvan ansioiksi laskisin lähinnä epilepsian hienon kuvauksen ja veden taitavan käyttämisen symbolisena elementtinä. Ja Krista Kosonen on kaunis ihanan tavallisella tavalla. Elokuva keskittyy kirjaa selvemmin Sariin ja hänen sairauteensa ja sen tuottamiin ongelmiin jättäen muut hahmot pinnallisemmiksi.

Kirja on minusta vain kertakaikkisen kaunis. Onhan se romanttinen ja onhan se hömppää, mutta olen lukenut paljon huonompaakin romanttista hömppää. Aina joskus Hämeen-Anttilan lauseet ovat koomillisia (tahallisesti?) eivätkä aina sovi muuhun tyyliin, mutta kahden kirjallisuutta rakastavan ihmisen kuvauksena Suden vuosi on kauniin ihanteellinen ja haaveellinen. Kirjat ja kirjallisuuden maailma on niin keskeinen osa henkilökuvia, etten voi olla pitämättä tästä kirjasta, vaikka Sarin ja Mikon laskettelemat kirjallisuuslainaukset ovatkin välillä vähän epäuskottavia. Tavikset kuten minä eivät nimittäin ihan oikeasti osaa kaikkea lukemaansa ulkoa, kuten kirjan Sari. Lisäksi kirja kuvaa humanistisen tutkijan tuloloukkua (tai siis tulojen puutetta), joka on aina minua koskettava aihe, sillä juuri rahallisen köyhyyden takia pelkään itse haaveilla tutkijan työstä.

Kriitikko Markku Soikkeli toteaa: "Höpsöydestään huolimatta Hämeen-Anttilan romaanilla on erityiset ansionsa." Näiksi ansioiksi Soikkeli laskee esimerkiksi epilepsian uskottavuuden. Kaikki muuhan kirjassa on höpsötystä, mutta minun maailmassani tällaista höpsötystä tarvitaan aina välillä, enkä siksi halua tai jaksa olla samaa mieltä monien Suden vuoden kriitikoiden kanssa (esim. Nuori Voima 5-6/2003). Helpompaa kuin olla kriittinen, on antaa itselleen lupa pitää sydäntä rutistelevasta romantiikastakin.