Viime päivinä olen tajunnut jotain tärkeää: olen liian mukavuudenhaluinen lukija. Opinnoissa eli siis päivätyössä luen kyllä kirjastossa oman alan kirjallisuutta, mutta silloinkin vain ne, jotka on pakko, eli toisin sanoen ne, joista saan jotain suoranaista hyötyä. Mutta ollakseni oikeasti oman alani tutkija minun olisi syytä lukea oman alan kirjallisuutta laajemminkin kuin suoraan opintopisteiden toivossa.

Väitän kovasti puhekielessä olevani talvi- ja jatkosotatutkija, välillä myös lottatutkija. Kieltämättä olen ehkä kahlannut läpi keskimääräistä suomalaista enemmän aiheen kirjallisuutta, mutta häviän asiantuntijuudessa kyllä hyvin monelle kaduntallaajalle, jotka harrastavat sotakirjallisuutta. En ole lukenut yhtään talvi- tai jatkosotaan liittyvää tutkimusta noin niin kuin kiinnostavuuden takia. Vain hyödyn vuoksi. Vieläkin kylmä hiki nousee niskaan joka kerta, kun joku alkaa puhua jatkosodan tärkeistä päivämääristä tai henkilöistä - enhän minä niitä muista... Parhaillaan oikeiden sotatutkijoiden piirissä keskustellaan kovasti Heikki Ylikankaan uudesta kirjasta ja sodissa kadonneiden ihmisten kohtaloiden selvittämisestä. Minä en tiedä näistä jutuista mitään.

Oman erikoisalueeni kirjallisuus ja tutkimus on siis minulle melko etäistä, puhumattakaan etnologisesta tutkimuksesta. Voi taivas, millaisia aukkoja, kun yritän muka tulla tutkijaksi! Etnologian ja folkloristiikan alalta ilmestyy uusia hurjan mielenkiintoisia tutkimuksia, mutta enhän minä niitä ole lukenut. Koska en viitsi, koska ne eivät ole kurssisuunnitelmissa, koska on niin paljon muutakin... Seliseli. En ole lukenut mitään, koska olen laiska.

Luen iltaisin ja vapaa-aikanani romaaneja. Mitä raskaampi periodi menossa työssä tai opinnoissa, sitä todellisuuspakoisempaa kirjallisuutta imen iltaisin. Tai vaihtoehtoisesti höttöistä, vaaleanpunaista ja hyväntuulista. Mutta ei Joycen Odysseusta, ei Kalevalaa, ei Decameronea eikä ainakaan mitään, missä on lähdeluettelo ja viitteitä. Mieluummin fantasiaa.

Täten julistan, että tähän menen-siitä-mistä-rima-on-matalin -juoksuun tulee nyt loppu. Jokaista kahta lukemaani romaania kohden luen yhden oman alan kirjan. Yritän ainakin. Voin lukea niitä yhtä aikaa, kunhan vain luen.

Kirjastoon ei tule vielä kiire, omassakin hyllyssä riittää näitä eri paikoista hamstrattuja hyviä kirjoja, joita en ole avannutkaan. Otetaan vaikka muistitietotutkimuksen erityishyväteos Ulla-Maija Peltosen Punakapinan muistot, luetaan sen jälkeen Amor, Genus & Familia -artikkelikokoelma, presidentti Konstantin Pätsin elämänkerta ja Bo Lönnqvistin toimittama Arjen säikeet. Sitten voin hakea kirjastosta vaikkapa Ihminen sodassa -teoksen (toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki), joka on uuden sotahistorian tärkeitä kirjoja ja jota olen vain silmäillyt, lukenut vain osan artikkeleista. Entä kolme Lottien Suomi -projektissa tehtyä uutta laatututkimusta Lotta Svärdistä? Listaahan voisi tehdä loputtomasti. Kaikki nuo ovat kirjoja, jotka olen jo pitkään halunnut lukea, mutta en vain saa aikaiseksi. Nytpä yritän vähän tarmokkaammin.

Tiedän jo nyt, että jos onnistun tällä julistuksella lisäämään edes vähän oman alan kirjojeni tuntemusta, siitä on suoraan hyötyä väitöskirjatyössä. Ei välttämättä suoraan viitteisiin ja lähdeluetteloon, vaan tieteellisen kirjoittamisen tuntemiseen, asioiden hahmotuskyvyn parantumiseen jne. Lukeminen kannattaa aina, sanoi jo Donnerin Jörkka tv-mainoksessa.