Näytelmä oli kirjoitettu hienosti. Lavalla oli melkein koko ajan sekä lapsinäyttelijät että aikuiset. Lapsuus ja aikuisuus kulkivat rinnakkain, ja minusta se oli jollain tavoin hirmu hieno rakenne. Ajattelin, että vaikka olemme lapsia, meissä asuu tuleva aikuisemme, ja aikuisena emme voi kadottaa lasta sisällämme ja lapsuuttamme, vaikka haluaisimmekin. Hienoa tietysti oli, että lapsinäyttelijät olivat loistavia, paljon parempia kuin yleensä tällaisissa näytelmissä.

Näyttelijäsuorituksista parhaiten jäi mieleen Markoa esittänyt Juha-Pekka Mikkonen, joka kyllä sai tuskan tuntumaan yleisössä asti. Myös veljesten Aino-äitiä esittänyt Anneli Karppinen oli minusta ilmeikäs ja hieno, ja isä-Vihtorin näyttelijä Kari Kihlström sopi rooliinsa myös erinomaisesti. Sääli, että käsikirjoitus ei antanut paljoa tilaa Kainia esittäneelle Hannu Lintukoskelle, joka on minusta hieno näyttelijä.

Näytelmä on tavallista musikaalia haastavampi monikerroksisella rakenteellaan ja aikatasojen vaihteluillaan. Niinpä kuulin väliajalla mutinoita pitkäveteisyydestä. Minua se ärsytti, menisivät katsomaan vaikka samaan aikaan pyörivää massamusikaalia Viulunsoittajaa katolla, jos eivät kestä mitään oikeasti tärkeää ja ajatuksia herättävää katsottavaa! (Myönnän, haluaisin nähdä myös ko. musikaalin, mutta se on liian kallis.) Jyväskylän kaupunginteatterin ongelmat ovat samanlaisia kuin monilla maakuntateattereilla: yleisön ja rahan puute. Siksi täällä nähdään paljon varmoja kassamagneetteja ja vähemmän näitä käsikirjoituksellisesti haastavampia kappaleita. Siksi olen iloinen, että Minne sateenkaari päättyy on löytänyt täältäkin yleisöä. Toki Tapperin veljekset ovat aiheena keskisuomalaiseen yleisöön vetoava; monilla on varmasti henkilökohtaisia muistoja veljeksistä, täällähän he ovat vaikuttaneet.

Näytelmän lavastus ei ollut minusta niin nerokas kuin olen joskus kaupunginteatterilla nähnyt. Hyvin se toimi silti, ei siinä mitään. Vanhemmat ihmiset yleisössä tuntuivat napisevan siitä, etteivät lapsinäyttelijöiden äänet kuuluneet tarpeeksi. Istuin aika edessä, joten kuulin ne melkein kaikki, mutta kieltämättä jonkinlaiset pikkumikrofonit lapsinäyttelijöille tekisivät hyvää. Yleisö oli eilisessä näytöksessä aivan jäässä. Luulen oman nauruni taas kerran kaikuneen lavalle asti, sen verran yksin sain nauraa koomisissa kohdissa. Yleisö ei lähtenyt mukaan mihinkään niihin täkyihin, joita näytelmään oli levitetty heitä varten. Varsin vaisua porukkaa.


Eilinen oli seikkailu myös siksi, että olin elämäni ensimmäistä kertaa yksin teatterissa. Onneksi tulin lähteneeksi, vaikka märkänä syysiltana oma koti houkutteli. Mutta näytelmä oli ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja yksin teatterissa käyminen oli sekin aika kivaa. Jyväskylän kaupunginteatteri on kaunis rakennus (Aaltoa, tietenkin kun täällä ollaan), viihdyn siellä. Näytelmä taas jätti janon tuntea erityisesti Harri ja Marko Tapperin kirjallisuutta. Harrin viimeisin teos, Vielä kerran kokosin heidät (jota suosittelee esim. Penjami), on Kain Tapperin viime töikseen kuvittama.