Kun lähdin tälle kahden viikon matkalaukkuelämäkierrokselleni, oli sateinen ilma. Otin mukaan siis vain kahdet kengät, jotka molemmat ovat melko hiostavia nyt helteillä. Tänään mittani tuli täyteen ja lähdin arkistosta lujasti päättäneenä hankkia uudet kengät, joiden avulla selviän loppumatkan (ja saaristoristeilyn aurinkokannen torstaina), jotka sopivat paremmin hellesäähän.

Teen aina välillä ostoksia vain siksi, että olen sattunut päättämään että jokin asia on tarpeellinen. Kenkäpäätös alkoi jo huojua, kun olin kolmannessa kenkäkaupassa löytämättä mitään sopivaa. Lopulta päätös oli kuitenkin helppoakin pitää, kun oma kenkäkaappi on muutaman sadan kilometrin päässä eikä siis voi muistuttaa kaikista aikaisemmista heräteostoksista.

Niinpä ostin kengät, oikeastaan aika sievät sellaiset, eikä ollenkaan turhat. Ja hyvälaatuisetkin, toivottavasti. Laitoin ne suoraan jalkaani kassalta - eläköön helle, näissä kengissä ei hiosta!

Ei hiosta ei. Mutta sovituksen valheellinen hyvänolontunne osoittautui illuusioiksi jo Hakaniemessä. Laastaroin kantapääni uudestaan, mutta kun pääsin ystävän muuttokuorman luokse Kallioon, en enää pystynyt kävelemään normaalisti vaan sipsutin varpaillani ettei kantapäihin sattuisi. Nyt jalkani vuotavat verta.

Ongelma on se, etten pysty käyttämään kenkiä ilman sukkia. Vanhat kenkäni (ne joiden kuumuuteen väsyin tänään) ovat niin muotoutuneet jo, että voin käyttää niitä vain yhden laastarin ja avokassukkien turvin. Mutta uusiin kenkiini ei sopinut avokassukka, ja jalkojen hipiä on niin herkkä, että se repeytyy välittömästi. Kesähelteillä tämä pakollinen jatkuva sukkien käyttö alkaa olla väsyttävää, mutta näemmä se on väistämätöntä.

Pidän uusista kengistäni. Huomenna varustaudun taas sukilla ja ajan kengät sisään kunnon laastarikerrokset kantapäissäni. Kyllä niistä vielä käyttökelpoiset tulee! Itsepäinen mieleni ja kantapäiden verirakot ovat vastakkain: kumpikohan voittaa...

P.S. Huomaatteko, että sivuutan ystävän muuttokuorman vain ohimenevällä maininnalla? Yritän olla ajattelematta sitä liikaa, ettei itkettäisi, siksi vain. Iltojeni ilo, paras naapurini ja rakas tukipylvääni muutti juuri tänään Helsinkiin, enkä kestä edes ajatella miten tyhjältä Jyväskylä tuntuu ilman häntä. Siitä huolimatta - tietenkin - tulen lähettämään huomenna hurjan paljon telepatiatsemppiä ekaan työpäivään (ja myös erään toisen työhaastatteluun). Elämä on tällaista, siihen kuuluvat välillä erot ja etäisyydet. Onneksi tätä on koettu ennenkin, ja onneksi molemmilla on hyvä ja halpa puhelinliittymä. :)