Otsikko on SOOL:in taannoisesta t-paitakampanjasta. Eilen ja tänään elin sitä todeksi. Edellisestä pienten lasten opettamiskokemuksestani on ehtinyt kulua kokonaiset kuusi vuotta, ja sen jälkeen olen yleisen elämänkokemuksen lisäksi hankkinut mm. aineenopettajan pätevyyden. Suhtautumiseni alakoululaisiin lapsiin on muuttunut niistä vuosista. Nyt kykenin olemaan paljon enemmän opettaja, kuin kouluavustajavuotenani, jolloin lähinnä pidin lasten kanssa hauskaa samalla kun juttelimme oppituntien aiheista.

Asetelma syntyi toki myös siitä, että opettamani luokka tarvitsi tiukkoja rajoja, jotta koulupäivistä ylipäätään selvittiin. Yli 20 lapsen pitäminen edes jonkinlaisessa valvonnassa vei paljon voimia. En uskalla edes ajatella, miten olisin selvinnyt, jollei luokan haastavin lapsi olisi ollut kipeänä molempina päivinä. Olin tänään iltapäivällä ihan puhki. Sijaisuuteni ei kuitenkaan ollut aivan fiasko, vaan saatan päästä kouluun uudelleenkin rahaa ansaitsemaan. Koulussa riehuu sekä flunssa- että vatsatautiepidemia, ja ne kaatavat runsaasti myös opettajia.

Mutta ope on lapsille maailman napa. Kahdessa päivässä tutustuin ryhmään valloittavia, lahjakkaita persoonallisuuksia, joista suurin osa oli näiden päivien jälkeen valmis yhteistyöhön kanssani. Adhd-lapsenkin kanssa selvisin joten kuten rimaa hipoen, vaikka kokemus oli elämäni ensimmäinen. Mutta lapset palkitsivat sen, että olin heille opettaja, aikuinen: he kertoivat juttujaan, hakivat kontaktia ja tulivat lähelle. Se aitous on lasten kanssa parasta, ehdottomasti. Se on hellyyttävää, huvittavaa, liikuttavaa.

Nämä päivät kuitenkin vahvistivat vakaumukseni siitä, että opettajuus ei ole minua varten. En jaksaisi noin kokonaisvaltaista työtä, joka kulkee mukana 24/7. Ehkäpä luokanhallintaankin tottuu, mutta voimia se vie. Olisin riekaleina muutamassa kuukaudessa. Elin kuitenkin opettajan ammattiin tähdäten niin monia vuosia, että siltä raiteelta pois hyppääminen keväällä 2004 oli aikanaan iso askel. Kului useampi kuukausi ennen kuin pystyin tekemään uusia suunnitelmia tulevaisuuteni suhteen. Niitä suunnitelmia elän nyt: opiskelen etnologiatieteitä ja museologiaa löytääkseni jonain päivänä työtä museosta. Pedagogiset opinnot ovat kuitenkin jättäneet minut jäljen: museopedagogiikan osuus luennoista on tänä vuonna ollut kiinnostavinta museologian kursseilla. Toivon jonain päivänä voivani yhdistää kaksi ammatti-identiteettiäni: historianopettaja + kansanperinteentutkija = museolehtori. Toivottavasti. :)

Kahden päivän sijaisuus toi tämän ja paljon muuta mieleeni. Varsinaista urapohdintaa. Mutta sitäkin täytyy tehdä aina silloin tällöin, jotta opiskelussa säilyy jonkinlainen tavoiteltava tähti.