Kylläpä näitä portaita riittää! Luulin haastattelun ja havainnoinnin olevan ainoat selvästi havaittavat askelmat tällä hikisellä ylämäkisellä matkalla etnologiatieteilijäksi, mutta erehdyin. Tänään eteen tuli uusi ylitettävä koitos: litterointi.

Tietenkään en heti osannut käyttää litterointiin tarkoitettuja koneita, enkä varsinkaan sitä ohjelmaa, jolla oli tarkoitus litteroida. Kun sain apua, niin homma alkoi sujua, mutta kyllä tuskaisan hitaasti. Miten niin ihana haastattelu voikin olla nauhalla niin epäselvää? Minulla oli varmaan ollut nauhurin mikrofonin asetukset jotenkin väärin, sillä taustamelua oli aika paljon. Nauhuri oli tallentanut jopa ohi ajaneen ambulanssin sireenin, jota en edes muista kuulleeni haastattelun aikana!

Litterointiin väsyy nopeasti. Sitten alkaa tehdä mieli oikoa vähäsen: jättää joitain välisanoja kirjoittamatta, jättää tarkistamatta jotain epäselvää kohtaa ja kirjoittaa vain siltä miltä ekaksi kuulosti. Laite toimi hyvin: lattialla olevilla polkimilla saatoin hallita nauhaa helposti, niin että kädet olivat koko ajan vapaana kirjoittamaan kuulokkeista kuuluvaa puhetta sitä mukaa, kun sitä jaloillani päästin nauhalta tulemaan. Siitä huolimatta ensin jumahtivat hartiat. Loppuvaiheessa myös selkä oli jäykkänä, lapaluiden välissä kipeä kivenmurikka. Istuin ilmeisesti oudossa asennossa jännittäen koko ajan.

Lyhyttä, 23 minuutin haastattelua litteroin noin kaksi tuntia. Hermostuin monta kertaa sinä aikana ja kaduin urasuunnitelmiani: oliko pakko valita juuri tämä tieteenala, miksen vain pysynyt historiassa tai lähtenyt opiskelemaan vaikka proviisoriksi. Miksi juuri etnologiatieteitä, joissa oleellista ovat haastattelut - ja siis myös niiden litterointi. Mutta nyt se on tehty, eikä minun tarvitse litteroida mitään ennen kuin ensi talvena. Ilon aihe sekin. :)