Sain luetuksi tiiliskiven kokoisen jatko-osan Mustesydämeen. Musteloitsu jatkaa Mon, Meggien, Resan, Faridin, Tuhkasormen ja muiden tarinaa vuoden kuluttua siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin.
Mustesydämen idea oli kiehtova: mitä jos lempikirjasi hahmot heräisivät henkiin tässä maailmassa? Musteloitsu kääntää asetelman toisin päin: mitä jos voisit matkustaa lempikirjasi maailmaan? Myös tarinan sepittäjä Fenoglio elää nyt omassa tarinassaan, eikä suinkaan ole tyytyväinen siihen. Myös Meggie joutuu oppimaan, että lempikirjassa kuvattu maailman keijuineen ja ruhtinaineen on itse asiassa julma ja kova maailma, jossa joutuu taistelemaan elämästä - omasta ja läheisten.
Kuvassa olevat Meggie ja Farid rakastuvat ja tuovat tarinaan romantiikkaa, vaikkakin vain teiniasteella. Funken muutoin mielikuvituksellisissa kirjoissa on joitain melko realistisia piirteitä: avioliitot eivät aina ole onnellisia, naimisissa olevat pettävät ja rakastuvat toisiin ja hyvissäkin ihmisissä on ikävät piirteensä. Kaikki tekevät vääriä päätöksiä ja toiset joutuvat kärsimään niistä, eivätkä suuret suunnitelmat aina toteudu.
Musteloitsun ongelma on vähän sama kuin Mustesydämessä. Tarina on liian pitkä. Se etenee hitaasti eikä tunnu pääsevän puusta pitkään. Juonessa on niin paljon käänteitä, että tarina venyy ihan turhaan tiiliskiveksi. Kirja olisi parempi vähän tiiviimpänä.
Trilogian kolmas osa on vasta tulollaan. Sitä odotellessa aion lukea muuta Cornelia Funken tuotantoa.
Musteloitsun ongelma on vähän sama kuin Mustesydämessä. Tarina on liian pitkä. Se etenee hitaasti eikä tunnu pääsevän puusta pitkään. Juonessa on niin paljon käänteitä, että tarina venyy ihan turhaan tiiliskiveksi. Kirja olisi parempi vähän tiiviimpänä.
Trilogian kolmas osa on vasta tulollaan. Sitä odotellessa aion lukea muuta Cornelia Funken tuotantoa.
