Jokin aika sitten kerroin kaipaavani jälleen Kuuteen herttuakuntaan. Matka kesti yllättävän kauan, sillä en ole ehtinyt lukemaan tammikuussa ollenkaan entiseen tapaan. Salamurhaaja-trilogia eli Näkijän taru 1-3 on nyt kuitenkin jälleen kerran luettu. Ja jälleen itkin Kettrickenin surua ja elämän uljautta, kun Totuus-lohikäärme nousi, sillä tämä kirjasarja on jättänyt minuun jäljen. Mutta en minä siitä halua nyt kirjoittaa, vaan sarjan esittelemästä eläintaikuudesta. Näkijän tarussahan on kahdenlaista erityistaikuutta: Taito ja Vaisto. Lainaan suoraan kirjailja Robin Hobbia: "Taito on mielen taikuutta. Sen käyttäjä pystyy ottamana puhumatta ja etäisyyksien päästä yhteyden toisiin. Se tarjoaa monia mahdollisuuksia. Yksinkertasimmillaan sitä voidaan käyttää viestien välittämiseen tai vaikkapa vihollisen (tai ystävän) mielen muuttamiseen itselle edulliseksi. Sillä on kuitenkin myös ikäviä vaikutuksia - - . Se voi ajaa harjoittajansa Taidon väärinkäyttöön, joka kuluttaa kaikki henkiset ja ruumiilliset voimat loppuun." Taitoa esiintyy lähinnä Näkijöiden kuningassuvussa ja jonkin verran myös muissa ihmisissä. Vaiston käyttäjien määrästä ei sen sijaan ole tietoja, sillä Vaisto on jotain inhottua ja siksi epämääräistä. Kirjan kuvaukset Vaiston käytöstä ovat aina kiehtoneet minua paljon enemmän kuin Taito koskaan: "Mitä on Vaisto? Jotkut pitävät sitä luonnottomuutena, sielun kieroutumana, jonka kautta ihmiset pääsevät tuntemaan eläinten mielen ja kielen. Lopulta vaistokkaat muuttuvat itsekin eläimiksi.
- - Vaisto näyttää olevan eräs muoto mielten yhteydestä, tavallisesti jonkin tietyn eläimen kanssa. Sitä kautta avautuu ymmärrys eläimen ajatuksiin ja tunteisiin. - - Vaistokkaalla on tietous koko elämän laajasta kirjosta, niin ihmisistä kuin joistakin kaikkein vanhimmista ja mahtavimmista puista. Mutta vaistokas ei voi ryhtyä minkä tahansa eläimen kanssa "keskusteluun". Hän voi tuntea eläimen läsnäolon ja ehkä tietää senkin, onko eläin varuillaan vai vihoissaan vai utelias. Mutta Vaisto ei anna valtaa käskeä mielensä mukaan maan petoja ja taivaan lintuja, kuten joissakin saduissa uskotellaan.
Vaisto voi hyvinkin olla myöten antamista ihmisessä itsessään piilevälle eläimelle, eläimen luonnolle. Aivan samoin kaikissa eläimissä on hiven ihmisyyttä. Hyvin tunnettu uskollisuus, jota kumppanieläin tuntee vaistokasta kohtaan, ei ole lainkaan sama asia kuin eläimen uskollisuus isäntäänsä kohtaan. - - Ihminen ja eläin ovat tasavertaiset.
- - Vaistoa on pitkään halveksittu. Monin paikoin sitä pidetään luonnottomuutena. - - Totta puhuen uskon, että Vaisto on kaikista taikuuksista ihmiselle kaikkein luonnollisin. Juuri Vaisto saa lintuparven ilmassa kääntymään tai pikkukalojen parven pysyttelemään virrassa paikallaan. Vaistosta on kyse myös silloin, kun äiti osaa mennä pienokaisensa kehdon luo juuri ennen tämän heräämistä. Uskon, että kaiken sanattoman yhteyden takana on Vaisto ja että kaikilla ihmisillä on siihen ainakin vähäinen luontainen kyky, tunnustetaan sitä tai ei."
Ensimmäistä kertaa tulin nyt vasta ajatelleeksi, kuinka lähellä Robin Hobbin Vaisto on Philip Pullmanin daimoneita (Universumin tomu –trilogiasta, Kultaisesta kompassista ja daimoneista ovat kirjoittaneet mm. Ee kerran jos toisenkin, Penjami ja minäkin). Kummassakin, siis Vaistossa ja daimoneissa, on kyse erityisen läheisestä suhteesta eläimeen. Daimonilla ja ihmisellä on samoin kuin vaistokumppaneilla kyky jakaa ajatuksensa ja toimia kuin yhtenä olentona. He jakavat tunteet, niin ilon, surun kuin fyysisen kivunkin, ja ovat ikusesti uskollisia toisilleen. Ero Pullmanin ja Hobbin eläintaikuuksien välillä onkin niihin suhtautumisessa: Kuudessa herttuakunnassa Vaisto on kauhistuttavaa ja tuomittavaa – Lyran Oxfordissa taas ihminen ilman daimonia on luonnoton, inhottava. Tämä on lähtökohta, mutta kirjasarjassaan Hobb kääntää asetelman toisin päin: päähenkilönsä FitzUljaan kautta hän esittelee Vaiston ja osoittaa sen kauneuden ja kumppanuuden puhtauden. Itse asiassa myös Hobb siis ihailee ihmisen kiinteää, ymmärtävää ja ennen kaikkea tasa-arvoista suhdetta luontoon ja eläimiin. Ihminen on tarkoitettu elämään tasapainossa ympäristön kanssa.Yrittävätkö siis sekä Pullman että Hobb sanoa jotain nykyihmisen luontosuhteesta kirjoittaessaan näin puhtaasti ihmisen ja eläimen tasaveroista kumppanuutta ihailevia kirjoja? Ehkä, ehkä eivät, en tiedä, mutta totisesti haluaisin rinnalleni Yönsilmän kaltaisen ystävän. Tai kettudaimonini Myronin.
