Välillä tekee kyllä hyvää lukea niin sanottuja lastenkirjoja. Etsin kirjastosta oikeastaan Herra Huu -kirjoja, mutta tartuinkin Hannu Mäkelän ehkä vähemmän tunnettuun, mutta ei yhtään vähemmän ihanaan teokseen Hevonen joka hukkasi silmälasinsa.



Kirja muistuttaa siitä, kuinka aikuisten maailma on tylsä ja ikävä, kun lakkaamme näkemästä kaikkea niin kuin sen voisi nähdä. Tässä tarinassa hevosella voi olla saappaat ja pipo, se voi arvostella työkseen hevoskirjoja, opetella ajamaan autoa ja hiihtämään, eikä se ole ollenkaan kummallista. Hevonen pitää erityisesti kaalipiirakasta. Se hukkaa silmälasinsa eikä voi lukea kirjoja enää, joten se lähtee maailmalle etsimään onneaan. Matkalla se tapaa ystäviä: siilin, koiran, hiiren, variksen ja kaksi lehmää. Kaikki hevosen ystävät ovat yhtä mielikuvituksellisia. Ne pystyvät mihin tahansa, ja Mäkelä kirjoittaa sen kaiken niin kuin arkipäiväisimmän asian. Varis pelaa kirjeshakkia korpin kanssa, koira tekee puuveistoksia ja osaa lypsää, hiiri on juustomestari ja siilikin oma erityinen persoonansa. Jokaisella eläimellä on oma luonteensa, kuten kirjan henkilöillä kuuluukin olla. Se, että kirja on lastenkirja ja päähenkilöt eläimiä, ei tarkoita että heidät voisi kuvata yhtään sen yksiuloitteisemmin.

Eläimet perustavat yhdessä meijerin ja alkavat valmistaa juustoa. Se ei ole outoa. Oudosti käyttäytyvät tässä kirjassa ainoastaan ihmiset, jotka säikkyvät puhuvia eläimiä tai yrittävät käyttää niitä hyväkseen. Ihmiset ovat kirjan aikuisia.

Puhuvat eläimet olisivat ihan tavallinen kirjan aihe muuten, mutta jotenkin Mäkelä onnistuu kuvaamaan heidät niin, että he tekevät absurdeja asioita täysin normaalisti. Tätä eroa korostaa se, että kirjassa esiintyvät ihmiset kauhistelevat työtä tekeviä eläimiä. Aivan kuin Mäkelä yrittäisi osoittaa lukijalle, että katsohan, ihmiset käyttäytyvät näin ja sinäkin olet ihminen, joten muista naureskella hevosen autoilulle.

Lukukokemuksen tekevät täydellisen ihastuttavaksi Hannu Mäkelän itse tekemät yksinkertaiset piirrokset, joissa hevonen asettuu onkimaan luonnollisesti ja koira näyttää sopivan hyvin lypsäjäksi. Aikuinen minussa kirkuu, ettei koiran tassuilla oikeasti voi lypsää, mutta mitä väliä sillä on? Tekee hyvää välillä unohtaa epäolennaisuudet ja keskittyä vain hyvää tarinaan.