Superväsymys bussissa muuttui  kummalliseksi toimintatarmoksi päästyäni kotiin. Purin osan laukustakin, ennen kuin väsy iski. Nyt olen melkein valmis nukkumaan, ja se onkin parasta. Nimittäin: puolitoista viikkoa olen nukkunut poissa täältä. Mikään ei voita omaa sänkyä - omaa peittoa, lakanoita ja tyynyjä, omaa yöpöytää ja yövaloa, omaa kotia siinä ympärillä.

Huomenna herään ja näen oman verhoni ja oman kirjahyllyni ja syön aamupalaa yksin ja omasta (melkoisen tyhjästä) jääkaapistani. Otan vaatteet kaapista matkalaukun sijaan. Teen päivän töitä kotona oman pöytäni ääressä. Vaikka matkani oli hyvä ja parani vain loppua kohti ja vaikka viihdyin siskon luona ja olen siellä melkein kuin kotonani, niin tämä on kuitenkin minun k o t i n i . Ihanaa olla taas täällä.

Taidan olla vähän kotihiiri.