Minä en tee käsitöitä, koska epäonnistun niissä aina.

Syklisesti aina kokeilen jotain, se menee pieleen ja vannon taas etten ikinä enää tuhlaa rahaa näihin yritelmiin. Kunnes aikaa kuluu, alkaa tehdä jälleen mieli kokeilla jotain käsitöitä, ikävät muistot unohtuvat, kokeilen tehdä jotain ja siitä tulee jälleen katastrofi. Epäonnistumisen kiertokulku.

Kuka tahansa nyt osaa verhot ommella, ajattelin minä. Ja tavallaan se pitääkin paikkansa, sillä verhoissa tarvitsee vain mitata ja ommella suoraan, mikä onnistuu useimmilta. Mutta ei minulta. Ostin kalliin verhokankaan, josta olin haaveillut kuukausikaupalla, sen Marimekon Kaiku -nimisen, ja ompelin sen vinoon. Toinen alareuna on pari senttiä korkeammalla kuin toinen, mutta onneksi pöytä on edessä, niin ettei sitä oikeastaan huomaa kukaan. Rakastan uutta verhoani, joten vinous vähän harmittaa, mutta ei oikeastaan ole kohtalokasta. Tämän verhon alle tulleen ohuen valkean kankaan onnistuin ompelemaan kohtalaisen suoraan.

Pahimmat vaikeudet tulivat pikkuikkunani vihreän verhon kanssa. Se on samantyylistä ohutta polyesterikangasta kuin valkea taustaverho isommassa ikkunassa, mutta tämä oli eri kokoisesta pakasta ja leikattu siitä eri päin. Niinpä verhosta piti ommella ylä- ja alareunojen lisäksi myös pystyt reunat. Kangas kiertyi, ruttantuu, vääntyi mutkalle, meni vinoon ja teki kaikenlaista mitä ette voi kuvitellakaan. Huolimattomuuttani oli mukana, mutta suurelta osin kyllä myös taitamattomuutta. Ja sitten kärsivällisyyden loppumista: minä en vain juuri nyt kestä ajatusta koko paskan purkamisesta, vaikka se olisi pakko tehdä. Mieluummin vaikka poltan koko kankaan taloyhtiön grillissä ja kutsun naapurin lapset tanssimaan ympärille. Onneksi kangas ei ollut mitään henkeäsalpaavan kallista kamaa.

Niinpä ikkunoissani roikkuu tällä hetkellä sekä maailman kaunein verho (vähän vinossa) että kamalin verhohökötys, mitä ikinä olen nähnyt. Annan tuon vihreän olla paikoillaan niin kauan, kunnes saan aikaiseksi purkaa ja ommella sen uudestaan, sillä se on hyvä muistutus siitä, että minun pitäisi opetella kärsivällisemmäksi ja huolellisemmaksi.

Mutta: jos joskus saan sen purettua, vien sen äidille tai vaikka ompelimoon ommeltavaksi. Minä en ompele enää koskaan yhtään verhoa. Niin vain ei ole tarkoitettu.

Pyyntö niille blogin lukijoille, jotka joskus käyvät luonani: olkaa kilttejä älkääkä sanoko mitään tuosta verhosta. Alan pian itkeä, jos kuulen kerrankin sen hyvää tarkoittavan mutta ah niin valheellisen "eihän se nyt niin kamala ole" -lohdutuksen. Parempi kuin ollaan niin kuin tuota hirvitystä ei olisi olemassakaan.