Täten olen saanut valmiiksi ensimmäisen apurahahakemukseni väitöskirjatutkimukseen. Päätin, etten enää katsokaan sitä, olen itkenyt sen äärellä ihan liikaa tänään. Parempi, kun vain laitan sen kuoreen ja kuoren kiinni ja osoitteen päälle. Tietenkään minulla ei ole A4-kokoisia kirjekuoria, joten käytännössä se kuori jää nyt vielä tältä illalta sulkematta... :) Mutta huomenna se on postitettava kuitenkin, mieluiten olisin lähettänyt sen jo tänään, kun haluan aina olla ajoissa.

Toiseen hakemukseen tarvitsee ohjaajani lausunnon. Hän oli superkiltti, kun lupasi tehdä sellaisen äkkivaroituksella reilussa päivässä - yleensä lausunnon kirjoittamiseen pitää varata pari viikkoa professorin ajasta. Mutta sain tietää deadlinesta vasta tänään!

Ensimmäisestä hakemuksesta tuli minusta lopulta aika hyvä. Vaikea tietysti arvioida, kun ei ole mihin verrata, mutta katsoessani sen ensimmäistä versiota on parannus huomattava. Olen tällä viikolla saanut niin arvokasta ja hyvää apua toisilta jatko-opiskelijoilta, etten tiedä miten heitä kiittäisin. Ilman apua olisin todella surkea apurahahakija, nyt minusta tuntuu, että alan päästä kärryille juonesta. Jos näistä kahdesta ei kumpikaan tärppää (en edes tiedä, milloin ensimmäisen tulokset tulevat, täytynee soittaa säätiöön perjantaina), niin harmittaa todella, mutta tämä pitäisi kai ottaa kuin työhakuna: harvoin niistä osumaa tulee. Ja aktiivinen apurahojen haku jatkuu nyt näillä näkymin seuraavat viisi vuotta, mikäli suunnitelmani pitävät paikkansa. Ja varmaan sen jälkeenkin. :) Näiden kahden hakemuksen jälkeen on vielä lokakuussa tulossa ainakin yksi kirjoitettavaksi.

Riittämättömyyden tunne on ollut päivän sana. En osaa, en kelpaa, teen itseni naurettavaksi edes yrittäessäni. Onneksi sain huomata, että myös vanhemmat tutkijat taistelevat ihan samojen tuskien kanssa. En ole ainoa, joka pitää itseään onnettoman tyhmänä. Valitettavasti tunteen jakaminen ei puolita tuskaa, lohkaisee vain nurkan siitä pois. Ei se minun tyhmyyttäni poista, että joku muu luulee, ettei osaa. Hän vain luulee, minä tiedän olevani epäonnistuja. Epätoivoisena ihminen on niin ihastuttavan looginen. :)

Olen tänään itkenyt niin monta kertaa omaa huonouttani, että alkaa jo melkein naurattaa. Miten tämä voikin olla näin raastavaa jo nyt? Miten ikinä tulen selviämään jatko-opinnoista, jos jo pelkkä tutkimussuunnitelman kirjoittaminen tuottaa näin suurta tuskaa? En selviäisikään ilman vahvaa turvaverkkoa niin yliopistolla kuin muuallakin, en ikinä selviäisi ilman ystäviäni ja siskoani, jotka kaikki kuorossa tai vuorotellen vakuuttavat, että tulen vielä joku päivä pärjäämään. Ja heikoimpanakin hetkenä tiedän, että on ihmisiä, jotka välittävät minusta, vaikka en sitä väitöskirjaani ikinä valmiiksi saisikaan.

Nyt kun pahin itkuvaihe on mennyt ohi, olen vain väsynyt ja vähän huvittunut kaikesta stressistä. "Ei ole tapana pyytää anteeksi, ei ole tapana jättää kesken." Minun ei ole tarpeen pyytää anteeksi olemassaoloani, enkä varmasti jätä kesken tätä väikkäriprojektia nyt jo, alkumetreillä.

Tarkoitukseni oli kuunnella vähän äänikirjaa illan lohduksi, mutta kello on jo niin paljon, että pitäisi olla jo sängyssä. Aamulla on sovittu tapaaminen uimahallilla. Sitä lukuunottamatta en tiedä, mitä teen huomenna ja se on vähän pelottavaa, sillä yleensä suunnittelen kulkemiseni aika tarkkaan. Ilman suunnitelmaa ei tule tulostakaan. Äh, ehkä vain menen aamulla uimaan ja tulen sitten kotiin suunnittelemaan.

Edit. seuraavana aamuna.
Kiitos kommenteista! Alppipolulla on välillä kuoppaista, mutta onneksi tulee myös niitä hyviä päiviä, jolloin tähti on kirkas ja uskon ja tiedän voivani tavoitella sitä pää pystyssä.

Mutta kylläpä teki hyvää käydä tänä aamuna uimassa. Ihan oikeasti, vesi huuhtoi aika paljon surua ja ahdistusta pois, ja lihakset kipeiksi rempoessani sain purettua harmia johonkin oikeaan sen sijaan että revin sieluani rikki ajatuksen voimalla. Muistin myös, että tismalleen samoja asioita pohdin gradua tehdessä: "en riitä, en kelpaa, onneksi on ihmisiä, jotka eivät välitä suorituksistani vaan minusta..." Tismalleen sama virsi silloinkin, ja kaikki päättyi ihan hyvin. Näitä tuskanitkuja tulee varmasti satoja vielä tulevien vuosien aikana ja kirjoitan niistä tänne, koska niin ikävää luettavaa kuin valittaminen onkin, ahdistuksen purkaminen tekstiksi helpottaa oloa. Siinähän luette. :)