Lainasin tämän, koska kannen perusteella se oli sellaista aivoja tyhjentävää, hyväntuulista romanttista hömppää, jota kaipasin gradustressin keskellä. Olihan kirja hömppää, mutta ei ihan niin piristävää kuin toivoin.

Kirjan keskushenkilö Lydia Blessing on vanha nainen, joka asuu yksin isossa kartanossaan, yksin ja ketään kaipaamatta. Kotiapulainen käy päivisin, ja puutarhaa hoitaa Skip-niminen nuori mies. Skip ottaa salaa hoitaakseen pahvilaatikossa löydetyn vauvan, ja kun Lydia saa sen selville, alkaa myös hänen elämänsä muuttua. Pieni lapsi tuo ilon ja rakkauden jälleen myös erakoituneelle vanhalle naiselle.

Juoni on ihan kevyt, siis lupaavaa aivojentyhjennystä. Valitettavasti pidän vain enemmän niistä hömppäkirjoista, jotka eivät ole kaikessa typeryydessään näin realistisia. Vuodet kuin kuiskaus ei ole todellinen, mutta se yrittää olla. Se poikkeaa kevyiden kirjojen sarjasta esimerkiksi siinä, että yleensä kirjan keskeiset nuori mies ja nuori nainen laitetaan pariskunnaksi. Mutta ei tässä. Yleensä sydän menee järjen ohitse, mutta ei tässä. Suuri juonispoilaus: Skip ei saa pitää löytämäänsä vauvaa. Ei tietenkään saa, vaikka kaikkien romantiikan sääntöjen mukaan hänen olisi kuulunut saada pitää lapsi, sillä hän rakasti sitä vauvaa enemmän kuin mitään muuta. Monia muita juonikuvioita kirjasta kyllä löytyy, kuten esimerkiksi suvun synkkä salaisuus, joka paljastuu vasta loppuvaiheessa. Hui. Suvulla on kyllä myös toinen synkkä salaisuus, mutta sitä ei piilotella, se kerrotaan heti. Ja onhan Skipilläkin oma taustansa.

Kartanon kuvaus on hienoa ja herkkää, tekee mieli päästä itse näkemään Blessings. Kuvaus amerikkalaisesta pikkukaupungista ja toisaalta myös vanhan naisen kokema muutos ajassa ovat kiinnostavia. Paikoitellen kirjan kuvaukset ovat kuin luontorunoja. Lopun harmonian ja maalauksellisuuden rikkoo yksi asia: raha. Minulle jäi vaikutelma, että päähenkilöt tulivat onnellisiksi vasta, kun saivat isoja summia rahaa. Miksi ihmeessä väittää näin?