Entinen kotikuntani on ollut nyt kuusi päivää osa suurempaa kokonaisuutta. Kuntaliitos ei ollut iloinen ja toivottu ratkaisu, vaan ainakin minun lähipiirissäni surtu ja harmiteltu pakkotilanne - taloudellisesti ainoa mahdollinen tie. Vuosien kuluessa harmittelu jäänee pois, ja kun talous kohenee, niin kuin se toivottavasti tekee valtion porkkanarahojen avulla, ovat pikkuisen ex-kunnankin asukkaat tyytyväisiä. Nyt eletään niitä aikoja, kun yhdessä rakentamalla voidaan sielläkin saada paljon hyvää aikaa.

Eräs viime vuoden leimaavimpia asioita omassa mielenmaailmassani on ollut maaseutuhaaveeni vahvistuminen. Kesä Loimaalla ja elämän miettiminen ylipäätään on saanut minut haluamaan pois kaupungista. Se on aika iso muutos muutaman vuoden takaiseen, jolloin vannoin etten ikinä asu muualla kuin kaupungissa, ja mielellään se kaupunki olisi Turku. Näin jo itseni mummona Stockan leipätiskillä tai Aschanilla muiden turkulaismummojen kanssa kuin Heli Laaksosen runossa konsanaan. Mutta niin se maailma muuttuu, ja minä ennen kaikkea.

Jonain päivänä, jos työ- ja perhetilanne (jos kumpaakaan niistä joskus on olemassa) vain sallivat, toivoisin asuvani jossain Jyväskylän ympäristökunnassa. Voisihan se olla jossain muuallakin päin Suomea, jonkin keskisuuren kaupunkin lähellä, mutta keskisuomalainen maisema on niin vahvasti minun sielunmaisemani, etten ehkä enää haluaisi pitkäksi aikaa täältä pois. Tietysti muutan, jos työt vaativat, mutta toivottavasti löydän niitä täältä. Ehdoton toiveeni on, että asuinpaikastani on erittäin hyvät julkiset kulkuyhteydet kaupunkiin, sillä en haluaisi ryhtyä yksityisautoilijaksi ihan pian, mutta haluan käyttää kaupungin kulttuuritarjontaa. Enkä halua asua kaukana palveluista, vaan pienen kaupungin tai kunnan taajamassa. Keskellä metsää asumisen kokeilin jo ikävuosina 0-17. Niin kauan kun asun yksin, on maallemuutto tuskin järkevää, mutta eihän sitä ikinä tiedä miten käy. Haaveilla aina saa.

Niin maaseutumainen minusta on tullut, että menneellä joululomalla löysin ensimmäistä kertaa jopa entiseltä kotipaikkakunnalta talon, jossa voisin hyvinkin mielelläni asua. Ainakin, jos se olisi jossain muualla kuin Leivonmäellä. Leivonmäki on ihana pieni kunta erittäin hyvien yhteyksien päässä Jyväskylästä, mutta jollain kierolla tavalla se on myös minulle ikävien muistojen paikka. Minun pitäisi kasvaa aika tavalla aikuisemmaksi, että voisin muuttaa sinne takaisin. Mutta eihän sekään mahdotonta ole, jonain päivänä.

Leivonmäen parhaita puolia on sen melko nuori kansallispuisto. Olen silloin tällöin vienyt sinne lyhyille lenkeille kavereitani, niin nytkin joululomalla. Loman lopuksi kävin siellä vielä itsekseni, tai koiran kanssa. Yritin hakea voimaa ja motivaatiota huomenna alkavaan arkeen. Kyllä se vähän auttoikin. Asua lähellä ihan oikeaa luontoa, poissa kaupungin jatkuvasta liikkeestä ja äänistä - se on minun toiveeni.

Olin liikkeellä auringonlaskun aikaan, jolloin mäntyjen rungot olivat tulipunaisia. Hetken kuluttua aurinko laski ja hento lumikerros värjäytyi vaaleanpunaiseksi.


      




Mukana oli tietysti myös Murre, josta Ee juuri kirjoitti kauniisti.