Menin Prinsessan ja Timantin kanssa Linnanmäelle. Haudoin ajatusta mielessäni hetken ja sitten sanoin sen ääneen: voisi olla aika kokeilla sitä Vuoristorataa. Pelkään sitä ihan hulluna, niin kuin kaikkia laitteita jotka menevät kovaa vauhtia. Olen kuitenkin ajatellut, että jonain päivänä, kun olen aikuinen ja tarpeeksi rohkea, menen siihen. Koska nykyään inhoan asioiden siirtämistä jonnekin hämärään tulevaisuuteen ja kannatan haaveiden toteuttamista, lipsautin mahdollisuuden Vuoristoradan kokeilemisesta niin että Prinsessa-ystäväni kuuli sen, eikä enää sen jälkeen antanut mahdollisuutta perääntyä.

Niinpä minä menin nitisevään ja natisevaan, vanhaan Linnanmäen klassikkoon. Täytyy tunnustaa, että minua pelotti jonkin verran, mutta se oli hauskaa jännitystä. Matka kesti ilmoituksen mukaan 2 minuuttia 15 sekuntia, ja suurimman osan ajasta huusin, välillä huuto muuttui nauruksi, sillä jollain hullulla tavalla Vuoristorata koskettaa sekä kauhu- että nauruhermoja. Vatsaa vihloi, mutta kestin sen, eivätkä kädet tärisseet kovin paljoa, kun tulin pois.

Olen aika iloinen tästä illasta.