Olivat arvostelijat ja analyytikot mitä mieltä tahansa tämän musikaalin elokuvaversiosta, minun kesäni paras leffakokemus oli varmastikin eilen, kun kävin kaverini kanssa katsomassa uutuuden Mamma mia!

Nauroin katketakseni, välillä kiemurtelin myötähäpeästä (musikaaleissa niin käy aina), mutta vielä useammin teki mieli tanssia mukana. Mamma mia! on hyvän mielen musikaali, jonka ryppyotsaiset kyynikot voivat kaikessa rauhassa jättää väliin, sillä heitä tällainen auringonpaisteinen positiivisuus luultavasti vain ärsyttää. Mutta voi miten me nauroimme! Ja niin nauroi muukin yleisö. Parhaat lopputekstit ikinä. Yleisö taputti elokuvan päätteeksi, enkä muista olenko koskaan ennen kokenut sellaista. (Epäselvä mielikuva on, että olisin, mutta koska en muista mikä elokuva olisi ollut kyseessä, voi olla että aiemmat aplodit ovat mielikuvituksen tuotetta ja tämä oli ensimmäinen kerta - näin se käsitys todellisuudesta hämärtyy.)

Mamma mia! on teatterimusikaali, joten sen juoni ei ole monimutkaisuudella kuorrutettu. Sophie on parikymppinen tyttö, joka on menossa naimisiin. Hän ei ole koskaan tavannut isäänsä, vaan elää Kreikassa pikkusaarella äitinsä Donnan kanssa kämäistä hotellia pyörittäen. Sophie lukee äitinsä päiväkirjaa, ja saa tietää, että hänellä on peräti kolme mahdollista isää. Tehdäkseen häistään täydelliset, hän kutsuu kaikki kolme miestä juhliin. Donna ei tietysti tästä ilahdu, ja menneiden romanssien, ihmisten muuttumisen ja rakkausjuttujen sotkuja selvitellään kokonainen vuorokausi, mitä tarina kuvaa. Kreikkalainen maisema sopii aurinkoisena ja sinivalkoisena elokuvaan hyvin.

Mutta juoni tai maisemat eivät ole tämän musikaalin pointti, vaan se, että se on tehty Abban musiikkiin. Uskomattoman hyvin kappaleista onkin saatu kokoon tarina. Ja miten mukaansa tempaavaa ja hyväntuulista Abban musiikki onkaan, voi sitä naurun ja tanssin määrää!

Kun katsoo musikaalia, pitää muistaa että siinä on ihan ok, että ihmiset ryhtyvät kesken juttelun laulamaan ja että yhtäkkiä koko paikka on täynnä tanssivia ihmisiä. Näistä hauskoista joukkokohtauksista syntyy esimerkiksi Dancing Queen -biisin ihana rytmi. Samoin Does Your Mother Know That You're Out? oli aivan huippuhauska tässä leffaversiossa. Ehkä kaikkein hienoin ja syvin kappale oli kuitenkin Winner Takes It All, jonka Meryl Streep lauloi niin kauniisti, kauniina ja koskettavana, että sydän vikisi mukana.

Niin, Meryl Streepin ei tosiaankaan minusta tarvitse hävetä tätä elokuvaa, ei laulua eikä tanssia. Sen sijaan aina kun Pierce Brosnan alkoi laulaa, minua alkoi naurattaa ja nolottaa. Colin Firth teki hauskan roolin myös, mutta ei tämä ole niiden kolmen isäehdokkaan elokuva, oikeastaan ei miesroolien leffa lainkaan. Parasta tässä olivat Donna (Meryl Streep) ja hänen kaksi ystävätärtään (Julie Walters ja Christine Baranski). Näiden naisten energiaa kadehdin! Kaverini kanssa oltiin samaa mieltä: olisi mahtavaa olla 20-30 vuoden päästä tuollaisessa vedossa. :) Ja haluaisin voida silloin sanoa todella eläneeni.

Tänään on korvanapeista soinut Abbaa (valitettavasti ei juuri nyt alkuperäisinä vaan Rajattoman versioina), kävelyaskelten väliin on väkisinkin tullut muutama hypähdys välillä. Hyväntuulenelokuva, se Mamma mia! on. Epäilen sen tehoa toista kertaa, mutta voisihan sitä kokeilla lääkkeeksi myös talven ankeuteen, vaikka se kevyeksi kesäelokuvaksi onkin ehkä kaikkein täydellisin.