Eräs äidin opetus, jonka olen vienyt täältä lapsuudenkodistani, on sunnuntain viettäminen eli pyhän pitäminen. Kotini uskonnollisuudesta johtuen meillä on aina yritetty pyhittää lepopäivä, vaikka se ei arjen realismin takia aina onnistukaan: maatilalla on varsinkin kesäisin enemmän töitä kuin ehtii tehdä. Koska monet työt ovat lisäksi riippuvaisia säästä, ei ole mahdollista valita viikonpäivää niiden tekemiseen. Kuitenkin osa lapsuudenmuistojani ovat pyhät kotona: jumalanpalvelus soi radiosta ja talo oli rauhallinen, jotenkin seesteinen. Äitikään ei ihan joka sunnuntai tehnyt isoja töitä. Erityisesti talvisin oli mahdollista valita sunnuntaiksi vähän pienempiä töitä ja vetää vähän henkeä.

Lepopäivän ajatus on minusta järkevä, vaikka siitä pyyhkisi pois uskonnollisen merkityksen. Opiskelukin on melkoista 24/7-tyyppistä työtä, joten olen varannut sunnuntait itselleni. Sunnuntaisin minun ei ole pakko lukea tenttiin, ei ole pakko lähteä lenkille tai siivota. Saan lukea tai saan lenkkeillä itseni hikirätiksi, jos haluan, mutta oleellista on, ettei minun tarvitse. Ei ole pakko, sillä sunnuntai on Sunnuntai, pientä pyhää täynnä. Lipsun lepopäivän säännöstäni tenttipaniikin aikaan, totta kai, enhän muuten olisi minä, mutta yleensä sunnuntait ovat minun omia päiviäni, jolloin keskityn vain olemiseen.

Koska olen piikonut koko viikon eli tehnyt kaikenlaisia töitä, aion tänään vähän pitää pyhää. Aion tehdä parikin kyläilyreissua ja suorittaa vain pakolliset ruoanlaittotyöt perheelle. Aion viettää aikaa Callan susien parissa. En ole ehtinyt kirjan ääreen juuri muuten kuin iltaisin ennen nukahtamista, ja kuitenkin osa minusta on koko ajan revolverimiesten matkassa.