Minun piti mennä tänä aamuna uimaan. En mennyt, vaikka reppu oli valmiiksi pakattuna ja suunnitelmat tehtynä. Olin liian pahalla tuulella, kun herätyskello soi. En siis nukkunut sen soidessa, vaan olin valmiiksi hereillä ja ärtyinen.

Syynä oli jo toisena aamuna peräkkäin noin kuuden maissa minut herättänyt aura-auto. Asuntoni on katutasossa, ikkunat parkkipaikalle päin. Muuten hiljaisessa ympäristössä kaikuva aura-auton kolina on äärettömän ärsyttävä herättäjä. Puoliunisessa mielessä meteli kuulostaa suunnilleen siltä kuin metallikauhalla raastettaisiin paljasta kivikkoa. Pehmeän lumen siirtämisestä vähän toiseen paikkaan siinä ei ainakaan ole kyse.

Herättyäni siis hyvissä ajoin olin niin pahantuulinen, että nakkelin niskojani uimahallille: Varmasti nukun vielä! No, enpä nukkunut kovin kauaa, jotenkin uni vain pakeni. Vähän harmittaa, ettei tullut lähdettyä hallille, uinti olisi tehnyt hyvää. Kovin vihainen en kuitenkaan jaksa itselleni olla, sillä kävin uimassa toissapäivänä ja se tuntuu lihaksissa vieläkin. Tämä meni nyt taas vain näin. Tekee mieli olla itselle armollinen.

Ilmeisesti olen muuttunut herkkäunisemmaksi, sillä viime talvelta en muista yhtä kiduttavia aamuja. Tätäkö tämä tulee olemaan koko talven ajan? Odotan ensi viikkoa, kun menen siskon luo. Hän asuu sen verran korkealla, että mahdollinen aura-auto ei pääse kirskuttamaan aivan korvan juureen.