Harmittaa ja ahdistaa ja hävettää. Masentaa ja suututtaa oma tyhmyys.

Vuokraemäntäni perhe lainasi minulle kesää varten pyörän, sellaisen vanhan sievän punaisen Tunturin, että voin ajaa kaupunkiajot, Pikkutytön päiväkotireissut ja muut sellaiset pyörällä. Kesti kolme päivää, kunnes hukkasin pyörän avaimen. Vara-avainta ei tietenkään ole.

Kunhan ehdin, eli kunhan minulla on arkena vapaata, vien pyörän avattavaksi johonkin läheiseen pyöräliikkeeseen. Ostan siihen uuden lukon. Hävettää vain niin hurjasti, tunnen itseni vastuuttomaksi. Koetan hokea itselleni, että pyörän avaimen hukkuminen on sentään aika pientä, mitä pyörälle olisi voinut sattua - pyörä on sentään ehjä! Mutta harmittaa se silti, ei sille mitään voi.

Töissä on edelleen kivaa. Museo on ihanan viileä, kun ulkona on häikäisevä helle.

Voiko auto pitää sivuääntä vain kuumuuden takia, vai pitäisikö pienestäkin vinkumisesta mennä varmuuden vuoksi korjaamolle? Ja millä minä tulen töihin, jos auto menee korjattavaksi?