Eilinen on päivä, jonka yli olisin halunnut hypätä. Koska en osaa aikamatkailua suuntaan tai toiseen, tartuin siihen keinoon, jolla varmasti tiedän voivani matkustaa: otin hyllystä tutun, rakkaan fantasiakirjan. Todellisuuspakoinen lukeminen siis jatkuu myös Henriettan jälkeen, nyt vielä astetta tehokkaampana.

Ja totta kai se auttoi. Istuin koko illan kyyryssä sänkyni nurkassa ja onnistuin unohtamaan koko tämän maailman. Matkustin Kuuteen herttuakuntaan ja myötäelin Fitzin, kuningassuvun äpäräpojan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia koko keskittymiskyvylläni. Se auttoi, eilinen jäi väliin ja tänään on taas uusi päivä.

Näkijän tarua kertoo siis Fitz, poika. Tai vain äpärä, mitä nimeä hän myös oppii lapsesta saakka tottelemaan. Fitzin isä Uljas luopui kruunusta, kun äpärän olemassaolo paljastui. Pojan elämä Peuralinnassa on vähintäänkin yksinäistä. Häntä aletaan kouluttaa salamurhaajaksi - salaa, tietysti. Hän oppii varastamaan ja hiiviskelemään, oppii tappamaan ja pelastamaan henkiä ja oppii myös hovin juonittelujen kiemuroita. Hän oppii myös olevansa kuninkaan mies. Ensimmäisessä osassa Fitz on vasta lapsi, mutta kasvaa vähitellen tehtäväänsä.

Erityisen ihanan fantasiakirjan Näkijän tarusta tekevät Taito ja Vaisto. Irja Rane kirjoitti niistä kolumnissaan Keskisuomalaisessa jokin aika sitten, mutta en muistanut ottaa sitä juttua talteen, harmi kyllä. Hän osasi hirmu hyvin kuvailla, mitä Taito ja Vaisto oikeastaan ovat. Taito on Näkijän kuningassuvun erityinen taito, vähän niin kuin telepaattinen kyky lähettää ajatuksiaan toisen mieleen, olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Taidon avulla voi viestittää, saada kaukanakin olevan ihmisen tekemään oman tahdon mukaan tai vain tutkia toisen ajatuksia. Sillä voi tehdä paljon pahaa, mutta myös paljon hyvää.

Vaisto sen sijaan on hyljeksittyä "eläintaikuuta". Vaiston omaava ihminen kykenee jakamaan mielensä eläimen kanssa, luomaan eläimeen vertakin vahvemman siteen. Vaisto on yhteyttä luonnon kanssa, elämän kunnioittamista ja luonnon monimuotoisuuden ymmärtämistä. Se tekee ihmisestä ja eläimestä läheisemmän kuin milloinkaan muulloin. Vaisto on kuitenkin kiellettyä ja paheksuttua, joten Fitz joutuu salaamaan taipumuksensa siihen.

Salamurhaajatrilogiasta on vaikeampi kirjoittaa kuin mitä sitä on lukea. Rakstan tätä kirjasarjaa yhä vieläkin, vaikka se on kulunut käsissä monta kertaa. Eilen se toimi lääkkeenä, ja olen jälleen erittäin kiitollinen kirjojen maailmalle: unohduksen onni oli jälleen hetken aikaa minun. :) Viikonloppu kuluukin jälleen töissä, joten voi olla, että kaksi muuta osaa jäävät tällä kertaa lukematta. Tai sitten ei, katsotaan.