Nyt tiedän olevani sentimentaalinen hassu, mutta tämä runo (tai oikeastaan laulu) tuli vastaan kalenterin välistä. Lauleskelin sitä jossain vaiheessa kesää työmatkoilla, ja kun nyt luin säkeet uudestaan, se kolahti taas.

Juuri tältä tuntuu nyt, kun lokakuu taittuu marraskuuksi ja ulkona on pilkkopimeää, mustaa ja märkää syksyä.

Kasvoin kiinni kiviseen maahan, mustaan multaan ja lumeen
Tunnistan kasvot meren ja jään, tavoitan hetkeksi tuulen
Minä tunnen totisen katseen, totisen sielun ja sen hymyn
Kun polttaa ikävä ja kaipuu mennä ja palaa ikävä jäädä

Jos tahdot tietää, mitä on pimeä, asu luonani lokakuu
Jos tahdot nähdä, mitä on valo, pysy luonani kesään

Nämä aamupäivät voi oottaa, pian se saa yöksi jäädä
Nämä sateet ja pakenevat pilvet, aavistan taivaan
Kuuletko äänen ja äänettömyyden, näetkö taakse harmaan
Sinua katson ja sinua kosketan ja sinä tulet mukaan

Jos tahdot tietää, mitä on pimeä, asu luonani lokakuu
Jos tahdot nähdä, mitä on valo, pysy luonani kesään, kesään...

Maarit Hurmerinta

Syksyn kaunis vaihe on auttamatta ohitse. On siis lähitulevaisuudessa aika myös hankkiutua eroon tästä blogipohjasta, joka muistuttaa jälleen kerran menetetyistä syksyn parhaista päivistä. Marraskuusta on paljon vaikeampi löytää mitään kaunista.